Tulipa katsottua Neloselta Alejandro González Iñárritun ohjaama Babel ( 2006 ). Tähän asti elokuva oli jotenkin välttynyt katsomiselta, mutta eittämätön mestariteos. 10+
lauantai 27. elokuuta 2011
perjantai 26. elokuuta 2011
Tali-Ihantalan taistelu
Tali-Ihantala taistelu
Meillähän mm. ulkoministeri Tuomioja ehti kiistämään valtiomiesmäisen viisaasti suomalaisten sotaveteraanien torjuntataisteluissa antaman uhrin isänmaalle sanomalla, että kyllä Neuvostoliitto olisi tullut läpi, jos olisi halunnut. Erkki Tuomiojan isoäiti Hella Wuolijoki oli äärivasemmistolainen ja jatkosodan aikana hänet tuomittiin maanpetoksesta.
Juu, Neuvostoliitto halusi ja tuli valtavalla miesylivoimalla, mutta ei päässyt läpi Helsinkiin, joka joukkojen tavoitteena oli.
Eli kunnia heille, joille se kuuluu.
maanantai 22. elokuuta 2011
Pari yötä erällä
Olin pari yötä tutuissa kairoissa sorsien perässä, mutta kaipa se enemmän retkeilyksi meni juttu. Oma hommansa kulkea maastossa raskas rinkka ja ase kannossa ja leiriytyä jonnekin korpirääseikköön, laavun pystyttäminen, olostuminen ja rauhoittuminen metsän eloon. Näissä viimeisissä metsätilkuissa voi vielä hetkellisesti synnyttää mielikuvan olevansa suuremmillakin viimeisillä saavuttamattomilla korpimailla, mutta kun on neljäkymmentä vuotta maastoissa kulkenut, maisemiin kiintyy ja tulee joskus haikea olo, kaikki tämä - minusta eivät jää jäljelle muuta kuin vanhat tulisijat, kun olen poissa.
Ensimmäinen yö oli suhteellisen epäonnistunut; satoi koko ajan näkymätöntä tihkua, laavussa ja makuupussissa oli nihkeää ja sääskiä oli melkoisesti. Jonkun kitutunnin nukuin. Aamuyöstä sade lakkasi ja pystytin rankisen, jossa sain nukuttua muutaman tunnin, mutta kahdeksalta touhusin jo kahvipannun kanssa. Pitää kehitellä systeemi, jolla rankisen saa viriteltyä laavun sisälle.
Kuva leiripaikasta 2008
Teltasta en tykkää. Siellä on kuin kala sumpussa eikä pysty havainnoimaan ympärilleen.
Laavun lähettyviltä löytyi karhun köntsä. Maapuuta oli sopivasti ja pätkin sahalla puita. Eräänlainen pelledirektiivi on sekin, että märän metsästäjän pitää itsensä kuivatella ja pitää toiminnassa risutulilla. En ole koskaan harrastanut akuankka -nuotioita, enkä tule harrastamaankaan. Akuankka-nuotio on kivin ympäröity pieni tulisija maassa, jossa poltetaan risuja, lehtiä ja käpyjä ja ihmetellään sen ympärillä kylmää keliä.
Reissu kävi eräänlaisesta kertausharjoituksesta; en ole vuosikausiin ollut kahta yötä yksin erällä. Hommasta meni maku joskus aikaa sitten, kun koiraystävä siirtyi paremmille metsästysmaille. Hyvä koira on ehdottomasti metsästäjän paras ystävä erällä. Mutta voihan ilman koiraakin kehitellä uusia eräjuttuja. Olen pari eränovellikokoelmaa julkaissut ja odottelen tietoa kolmannesta. Joskus tuntuu, että alkaa nämä Ukot ja Oiviset olla kirjoitettu jo loppuun; tosin heidän nuoruudestaan ja Ukon sotavuosista löytyisi mahdollisesti materiaalia jatkoa varten.
Kirjoittamisen suhteen on hieman tyhjän päällä.
Passipäivä järven rannalla on tuulinen ja auringollekin passaa näyttäytyä. Keli kuivuu ja on mukava olla. Idästä kauempaa vaarojen takaa kuuluu kyllä jytinää, mutta sieltä ei taida mikään päästä karkuun, että lentäisi tänne. Tässä järven osassa on joskus viivähtänyt pulleiden heinäsorsien muuttoparvia ja olen muutamia vesilintuja tähän ampunutkin. Ennen takana olevan jängän ojissakin oli sorsia. Keittelen kahvit järven rannassa ja nukun yön univelkoja pois. Iso hirvasporo tulee ihan kylkeen passipaikalla ennen kuin huomaa minut. Järven toisessa päässä joutsenpariskunta yrittää ilmeisesti innostaa jälkikasvuaan lentämään. Yhden poikasen näen pienenä silhuettina vanhempiensa välissä.
Ilta- ja yölennoille en viitsi järven rantaan jäädä. En ole koskaan harrastanut pimeään räiskimistä.
Nousen vaaraan leirille ja pystytän laavun. Hyvä keli. Ei sääskiä. Nukun yönkin hyvin ja aamulla olo on virkeä, kunhan pieni kohmelo on kärsitty. Illalla eräs pöllö kävi sähisemässä minulle. Ei kaiketi tykännyt reviirilleen tunkeutujasta. Eipä kuulu ammuntaa mistään. Kun olen takaisin kotona ja päivitän uutisnälkää, luen, että Kuluskairassa Paskonlammella on poltettu vene kesän aikana. No, asiassa ei ole mitään uutta.
Minne Lapissa johtaa puomittamaton tie, sinne ilmestyvät myös kusipäänilkkien laumat vahingontekoon. Se on hieman kuin oletusarvo, että jos jätät tavaraa, mökin tai veneen hetkeksi yksikseen, tavarat on viety, mökkiin murtauduttu ja vene poltettu. Poliisin resurssipulan vuoksi erilaiset hörhöjen heinäsirkkalaumat voivat vapaasti mellastaa harvaanasutussa Lapissa. Pitäisi perustuslakiin kuulua ykkösasiana riittävä turvallisuuden tunne niin ihmiselle henkilönä itsenään kuin myös hänen omaisuudelleen.
Ja rangaistukset sen mukaisesti. Mieluummin sopimus vankeinhoidosta Venäjän kanssa, jossa kotimaan rikolliset lähetettäisiin Siperiaan hetkeksi vilvoittelemaan ja sisäistämään rikollisen elämää.
Kun mies vanhenee, askel lyhenee ja kaikkeen menee enemmän aikaa. Kiirettä ei enää voi olla ja metsästyksen suorittamista olen aina halveksinut. Jos miehellä ei ole aikaa istahtaa kaatuneen keloon päälle käärimään sätkää, hieman filosofoimaan maailman menoa, keittelemään hyvät kahvit tai juttelemaan mukavia koiralleen, ei hänestä paljoa eräkaveriksi ole. Erilaiset kiintiöt ovat vieneet hohdon sanalta - saamamies.
Muistan tässä joskus nuorempana, kun luin jotain A.E.Järvisen kirjaa, en muista mitä, mutta siinä oli mm. kuvaelmia siitä, kuinka hän tai novellin hahmo kaivoi hekumassa ahman poikasia pesästään tai hakkasi saukkoja sauvalla hengiltä. Heitin kirjan seinään, enkä sen jälkeen ole A.E. Järvistä lukenut. Sen verran minussa on luonnonsuojelijaa, eläinrakkautta ja myös eläimen oikeuksien puolustajaa. Saalis on menettänyt merkityksenä, koska sitä ei periaatteessa enää ole. Ei ole myöskään sankarimetsästäjiä enää, onneksi.
Hirvijahti on tiukasti seurojen hallinnassa ja hyvä niin, tosin valtion maille saa pikkuporukatkin lupia. Mutta vielä ei ole tullut sitä hetkeä, että ase jäisi matkasta. Pelkkä patikoija ja retkeilijä en ole koskaan ollut.
Illan tulilla voi istuskella tyytyväisenä hieman kossua mukissa ja muistella nuoruuden aikoja, jolloin kaira oli vielä koskematon ja musta ukkolintu putosi koiran haukkuun taikka riekkoparvi kun pölähti yhtä pöllämystyneen poikasen nokan edestä, niin siitä sai laitimmaisen alas ja sitä juoksi sitten risu kädessä kiinni.
- Olisithan sie voinut ampua sitä maahankin, sanoo vanha viisas metsästäjä ilman moitetta äänessään.
Nukun yöni hyvin ja kaira ympärilläni nukkuu tai valvoo ja joku katselee metsän sisältä nuotiostani nousevaa savukiekuraa.
Tavaralistaa, jota raahaa vapaaehtoisesti reissuilla mukana
Rinkka
Laavu
Makuupussi
Makuualusta
Vaihtovaatteita
Ase+panokset
Kirves
Puukko
Tulitikut
Ensiapupakkaus
Kahvipannu + kahvia
Kattila
Eväät
Leipää
Makkaraa
Säilykkeitä jne...
Juomat
Olutta jne...
Kompassi
Radio
Kännykkä
torstai 18. elokuuta 2011
J.G Ballard -Uponnut maailma
Uponnut maailma
Luin äskettäin englantilaisen uuden aallon scifi-kirjailijan J.G.Ballardin ( 1930 - 2009 ) vuonna 1962 kirjoittaman kirjan Uponnut maailma.
Luin netistä kirjasta muutamia tylyjä arvioita. Jokainen kirjoittaja taisi unohtaa, että Uponnut maailma on kirjoitettu 1962, joten se on eräänlainen ilmastonlämpenemiskirjallisuuden edelläkävijä. Kiinnostava sellainen.
Kirjoittajan teksti on erittäin visuaalista, joka teki allekirjoittaneeseen vaikutuksen. Tuli mieleen mm. erinomainen Bioschock -tietokonepeli, joka tapahtuu vedenalaisessa Rapturen metropolissa.
Tietenkin nykyajan järkälemäisissä eepoksissa Uponnut maailma olisi ehkä teoksen ensimmäinen luku.
Moni nykyajan kynäniekoista ei pääse Ballardin vauhtiin missään vaiheessa ympäristöteemoissa. Suomalaisista kirjailijoista kyllä Risto Isomäki on pystynyt vaikuttaviin kuvauksiin siitä, kuinka ihmisen toiminnot tuhoavat maapalloa.
Juoneltaan Uponnut maailma on hieman naiivi, mutta kirja on aikansa tuote.
Aiemmin olen lukenut Ballardilta kirjan Auringon valtakunta, joka perustuu osin kirjailijan omiin kokemuksiin toisen maailmansodan aikana. Ballard vietti lapsuutensa Shanghaissa ja joutui kirjan päähenkilön tapaan japanilaisten internointileirille. Spielberg ohjasi Auringon valtakunnasta jokseenkin passelin elokuvan.
Uponneessa maailmassa Lontoon alue on uponnut lietteen alle ja erilaiset liskot ovat vallanneet sen. Kuumuus on valtava. Luonto on palannut takaisin olosuhteisiin miljoonia vuosia sitten. Päähenkilö biologi Kerans tutkii ympäröivää maailmaa, sinnittelee hengissä ja piilottelee ilmastoidussa asunnossaan pilvenpiirtäjässä veden yläpuolella.
Kirjassa ei ole mitään selkeää loppua tai alkua. Se ei vastaa mihinkään kysymyksiin.
Maailman tuhoutuessa mitään vastauksia mihinkään ei oikeastaan enää ole, ei myöskään supersankareita. Kapteeni Amerikka ei tule pelastamaan maailmaa. Kukin hiipii koloonsa ja joku yrittää raivata tiensä läpi höyryävien viidakkojen mahdollista pelastusta kohti.
Sanoisin, että mielenkiintoinen lukukokemus.
Tähän mennessä myös vuoden paras kansikuva.
tiistai 16. elokuuta 2011
sunnuntai 14. elokuuta 2011
Kauniit hetket
Luonto ei koskaan kyllästy näyttämään sinulle kauniita kuvia. Luonnon oikeudenkäynnissä se latoo eteesi satoja ja tuhansia kauniita kuvia; todistajankappaleita.- Katso, mitä sinä tuhoat! Katso, tätä ei enää ole! Tai tätä! Entäs tämä! Punastut häpeästä luonnon hengen edessä ja painat pääsi. - Kyllähän minä yritin...En tiennyt...
Mennyt maailma
Hetken viipyvän häivähdyksen ajan voit saada kiinni menneestä maailmasta jossain pienen vaaran kyljessä, hakkuuraiskioiden jäljiltä merkityksettömänä metsämaailmana hylätyllä maapalasella. Kun musta ukkolintu lähtee jytisten liikkeelle, kohtaat menneen maailman aaveen, kuiskauksen entisaikojen hämäristä ja tunnistat geeneissäsi ikiaikaisen metsästäjän liikahduksen. Sinä olet menettänyt vapautesi yhdessä metsäsi kanssa, tuhoudut yhtä nopeasti tai yhtä hiljaa, tukehdut nykyajan alle.
Sinä elät enää muistoissasi ja haaveissasi. Menetyt kairat eivät palaa enää koskaan takaisin. Voit yöpyä vielä jossain niemennokassa tulilla, mutta sielunmaisemasi on viipaloitu reikäjuustoksi sähkölinjoilla, teillä ja patoaltailla. Metsässä kulkevat enää ne, jotka eivät puhu sen kanssa.
Ja jos sinä puhut, metsä on hiljaa. Se on vaiennut ja odottaa vain, että menisit pois.
maanantai 8. elokuuta 2011
Verinen hyökkäysvaihe 1941
Luin jostakin, että suomalaiset kärsivät n. 26 000 miehen tappiot kaatuneina jatkosodan hyökkäysvaiheessa kesällä 1941. Luku on melkoinen suomalaisten kaatuneiden kokonaismäärään toisessa maailmansodassa verrattuna, joka oli n. 90 000.
Melkoista tapattamistahan hyökkäysvaihe varmasti on ollut venäläisten bunkkerilinjoja vastaan.
Ei ihme, että jatkosodan hyökkäysvaihetta ei ole kanonisoitu suomalaisessa sotakirjallisuudessa vaikka hyökkäysvaihe monine motintekoineen ja läpimurtoineen sisälsi myös loistavaa sotilaallista osaamista.
Tapahtuihan hyökkäys myös periaatteessa Hitlerin Barbarossa -suunnitelman suomalaisittain katsoen erillisenä kylkiäisenä ja sitoi huomattavia määriä venäläisten joukkoja.
Katsellaanpa asiaa miten päin tahansa, Hitlerin porukoissa oltiin ja loppuväännössä jäätiin häviäjän puolella.
Mutta kuuluupa ruotsalaisilla olevan sotatraumansa, monilla siitä syystä, että maa jättäytyi itsekkäistä syistä sotivien osapuolen ulkopuolelle eli hurskasteli olevansa puolueeton. Moni ruotsalainen olisi halunnut valita toisen vaihtoehdon.
Talvisota, jatkosodan torjuntavaiheita; Tali-Ihantala jne ja Lapin sota ovat saaneet oman gloriansa ja kunniamerkkinsä suomalaisessa sotakirjallisuudessa, mutta kesän 1941 taistelut ovat jääneet vähemmälle huomiolle.
Ehkä sankariteoista on vaikea kertoa, kun taistelut ovat olleet niin verisiä ja kenraaleiden ja muiden hyökkäystä johtavien pienempien kihojen keskinäisistä kiistoistakaan uudempi sotakirjallisuus ei ainakaan vielä ole rohjennut kertoa.
No, Väinö Linna uskalsi.
Hän kertoi myös hyökkäämisestä kesällä 1941.
Ps. Voit laittaa tarkemmin päivitettyä tietoa kaatuneiden määrästä emailiin, jos sinua asia kiinnostaa.
Kelan Valkoinen Kani
Edellisen yleisönosaston kirjoitukseni johdosta LK 5.7. minuun otti yhteyttä ilmeisesti Kelan virallinen pahoittelija nro 1. Ääni oli ihastuttava ja asiallinen, pyyteli Kelan tekemää virheellistä päätöstä vuolaasti anteeksi, siis nimenomaan Kelan tekemää. Ja kappas vain, oli toinenkin virhe vuoden alusta väärin lasketuista päivärahoista.
Sain puhelusta käsityksen, että olen jopa jotain saamassa Kelalta. Melkein ihastuin puhujaankin.
No aikanaan posti suostui minulle kiikuttamaan Kelan päätöksen, jossa heidän tekemänsä virheet olivat korjattu ja kuinka ollakaan korjausten summana oli, että takaisinperimisiä kertyi allekirjoittaneelle kohtuullinen summa. Oliko 500- 600 euroa...
Olisiko näitä takaisinperintöjä nyt niin vuolaasti kannattanut anteeksipyydellä.
Minulle tulee eittämättä tunne, että olen Kelan Valkoinen kani, jonka Kela nostaa mustasta silinterihatustaan arpoessaan ts. taikoessaan minulle seuraavaa päätöstä koskien työmarkkinatukeni määrää. Olihan päivärahan määrää toki korjattu, nostettu ainakin tähän korjaavaan päätökseen, mutta kuka tietää, ehkä sekin muuttuu jatkossa. Ja muutos yleensä tarkoittaa tietenkin asiakkaalle miinusta.
Lisäksi selkokielisenä kirjailijana jää ihmeissään tuijottamaan Kelan toiselta planeetalta kotoisiin olevaa kapulakieltä. Ei siitä saa selvää Erkin veljen pikkuserkkukaan vaikka on opiskellut maisterin paperit ja lukenut merkonomiksi ja hankkinut myös kirvesmiehen ja autonasentajan ammatin.
Ihmettelen joskus esim. lääkäriä. Mitä hän mutisee papereittensa takana ja katselee minua merkitsevästi. Eikö hänen ammattinsa ole lääkäri, ei minkään salaseuran jäsen ja hänen velvollisuuksiinsa kuuluu kertoa asiakkaalle julma totuus tämän sitä erikseen tivaamatta ja kyselemättä. Sama Kelan kanssa. Minulle ei ole koskaan kerrottu mitään, mikä olisi minulle eduksi. Etuni salataan. Niitä ei kerrota minulle.
Lisäksi minun pitäisi olla erittäin lahjakas lakiasioissa, matematiikassa, byrokratiassa ja hallita täydellisesti mm. virkamieslaki sekä tuhat muuta yksityiskohtaa, että pystyisin edes kohtuullisessa määrin saattamaan tekemäni hakemukset ja ilmoitukset aina Kelan vaatimuksia vastaaviksi. Olen aina syyllinen, kun teen virheen tai huolimattomuuttani jokin pennonen jää ilmoittamatta.
perjantai 5. elokuuta 2011
Teekutsukieli
Jos meillä byrokratia ja eri virastot mm. Kela ovat onnistuneet kehittelemään käsittämättömän kapulakielen ts. kehäpuheen, joka ei johda tai pääty mihinkään, viime aikoina on ollut näkyvissä myös valtaeliitin pyrkyä luoda oma elitistinen teekutsukielensä, josta kaikki särmät ja korvaan koskevat kovat äänet on karsittu pois.
Sanotaanko näin kauniisti, että meillä on myös vähemmän äidinkieltään hallitseva väestönosa, joka myöskään ei ole liiemmälti kouluja käynyt. Jos meille hiotaan jokin pikkurilli pystyssä opettava sosialidemokraattinen teekutsukieli, hyss hyss, niin edellä mainitulla väestönosalla tulee olemaan vaikeuksia saada asiansa kuulluksi ja ymmärretyksi.
Asiat pitää edelleen voi ja saada sanottua omalla äidinkielellään oman järkensä ja kokemusperänsä mukaisesti. Periaatteessa nyrkkiäkin voi lyödä pöytään oikean asian puolesta.
Jos puhuminen ja kirjoittaminen jäävät vain intellektuellien ja yliopistoa käyneiden äidinkielen harrastajien harteille, yhteiskunnasta katoaa sen särmikkäin keskusteluperinteen osa.
Neuvostoliiton kaatuessa 90-luvun alusta Suomesta katosi hetkellisesti tukahtunut keskusteluperinne, jolla pyrittiin miellyttämään joidenkin mielestä ikuista keskustelukumppania Neuvostoliittoa ja pahimmat rähmällään olijat pyrkivät jopa ennakoimaan Neuvostoliiton mielipiteen. Tuolloin ei vielä ollut vapaata internettiä. Kai senkin puuttuminen hidasti Neuvostoliiton romahdusta.
Kansa sai ryhtyä puhumaan, kirjoittamaan ja ajattelemaan vapaasti ja jakamaan keskenään netissä ajatuksiaan.
Lievästi hysteerisissä puheenvuoroissa on välähtänyt kaipuu itsesensuuriin ja ilmiantoyhteiskuntaan.
Totta ihmeessä yhteisöllisyys on hyvä asia, mutta liika kyylääminen ei edusta mitään. Kukaan ei voi tietää, mitä toisen päässä liikkuu. Hän voi vain luoda omia oletuksiaan malliin: Se on aina ollut on erikoinen ja yksinasuja...pitäisiköhän siitä ilmoittaa poliisille. Se viljelee kannabista, on pedofiili tai mikä lienee raiskaaja, rakentaa pommia...jotain hämärää siinä on...
Yhteiskuntahysteria on paha sana. Samoin lynkkausmentaliteetti.
Samaan aikaan meillä säästetään rahaa mm. vankeinhoidossa, joka naurettavuudessaan tuntuu olevan tietyn poliittisen suunnan ( vihervasurit ) yhteiskuntakokeilu, joka on menossa tai on mennyt jo pahasti pieleen.
Valtaeliitti käyttää kieltä propagandasodassaan tavallisia taatelintallaajia vastaan. Nyt on vallalla lamahysteria, jossa köyhää kansaa pyritään ajamaan yhteen EU:n liittovaltion ruotuun.
Diktatuureissa omalla nimellä asioiden analysoiminen ja terävä kritisointi on täysin mahdotonta. Toivottavasti sananvapaus yhteiskunnassa tulee säilymään, sillä kuten köyhiä, myös hulluja meillä tulee aina olemaan joukossamme.
Selväähän on se, että toisen uhkaaminen turpiin vedolla taikka tappamisella tai haukkuminen matelijaksi, ei ole selväjärkisten puhetta.
Asioista tulee kuitenkin voida keskustella avoimesti omalla nimellä ja nimimerkillä. Sananvapaudessa sanoja ja kirjoittaja on vastuussa sanoistaan, mutta hänellä on oikeus mm. olla maahanmuuttokriittinen asiallisesti. Se ei tee hänestä rasistia.
Ainoastaan diktatuureissa asioista ei voi puhua eikä niitä voi arvostella.
tiistai 2. elokuuta 2011
Hans Wind - suomalainen hävittäjä-ässä
Kapteeni Hans " Hasse " Wind on lentomestari Ilmari Juutilaisen ohella suomalaisista hävittäjälentäjistä toinen kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari ja Suomen kakkosässä 75 ilmavoitolla.
Pasi Jaakkonen kirjoittaa Ilta-Sanomien Sodan lentäjät -liitteessä, kuinka ruotsalaisen Aftonbladet-lehden kolumnissa talvella 1981 suomalainen toimittaja Yrsa Stenius kirjoitti nähneensä lentäjäsankarin Helsingin Hakaniemessä rappioalkoholistien seurassa.
Tieto oli väärä, Wind asui tuolloin Tampereella. Hans Windin tytär muistelee, että kirjoitus loukkasi syvästi hänen isäänsä.
Vasemmistolaisstalinistit eivät juuri suurta arvoa sotaveteraaneille antaneet, eivätkä monet vieläkään ja Suomi vapautuikin Neuvostoliiton ja sen myötäjuoksijoiden kuristusotteesta vasta savijalkaisen valtion romahdettua 90-luvun alussa. Kirjoitus oli kommunistien juonia, mutta siinä Stenius meni lankaan, Wind kommentoi IS:lle 1981.
Vuosi oli sentään jo 1981!
Kun Hans Wind kutsuttiin itsenäisyyspäivän vastaanotolle, hän sanoi vuotta ennen kuolemaansa -94, että kutsu tuli 50 vuotta liian myöhään.
Aftonbladetin päätoimittaja pyysi fiksusti Windiltä anteeksi Steniuksen kirjoitusta seuraavana päivänä.
maanantai 1. elokuuta 2011
Tilaa:
Kommentit (Atom)