torstai 31. joulukuuta 2020


 

keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Mank ( David Fincher, 2020 )

Hesarin Juho Typpö mainitsee artikkelissaan: Pakko todeta myös, ettei Mankista saa kaikkea hienoutta irti, ellei ole katsojana jonkin­asteinen filmihullu. Se siis varoituksen sanana.
Orson Wellesin Citizen Kane vuodelta 1941 on tuttu kaikille amerikkalaista elokuvaa seuraaville ja sitä rakastaville. Käsikirjoitus sen sijaan on vain osaksi Wellesin käsialaa. Toiseksi käsikirjoittajaksi merkittiin Herman J. Mankiewicz.
Gary Oldman on alkoholisoitunut Herman J. Mankiewicz, joka ammentaa tarinansa lehtikeisari William Randolph Hearstista, jonka lähipiiriin kuului.
Voisi melkein nimetä vuoden 2020 vuoden elokuvaksi. Ei Hollywood katsojatutkimuksineen ja koekatseluineen enää tällaista uskalla tehdä; tilalle ovat tulleet poliittisesti korrektit sankari- ja muu hömpät, joissa roolitukset on jaettu ja jaettava kiintiöiden mukaan, jotta kenellekään ei tulisi paha mieli. Hollywood on itse rakentanut oman ansansa.
Mank on elokuvan ja älykkään dialogin juhlaa, elokuvahulluille, joille Hollywood historia ja perinteet ovat tuttuja. Tuli tunne kuin olisi katsellut Hollywoodin 40- ja 50 -lukujen parhaita mestariteoksia. Mihin tuo aika katosi? Niitä elokuviakaan ei oikein enää näe missään.
Gary Oldman on vedossa viimeisen päälle, samoin Charles Dance Hearstina. Charles Dance oli hyvä myös The Crownissa lordi Mountbattenina. Pitkä ja menestyksekäs ura takana...
...mutta Gary Oldman. Mistä mies aina uudestaan ja uudestaan löytää voimansa ja muuntautumiskykynsä.
Varmasti Fincherin Mankista tullaan puhumaan ja paljon.
Mankissa on hieman samaa kuin Billy Wilderin mestarityössä, Auringonlaskun kadussa vuodelta 1950, Hollywoodin jykevää kohtalokkuutta, laskelmointia, kyynisyyttä, rahaa ja draamaa, joka jyrää herkät ja henkevät ohjaajat, käsikirjoittajat ja näyttelijät jalkoihinsa.
Mank ( David Fincher, 2020 ) 4,5/5



 

Linkki: Klassikkoelokuva Citizen Kanen teosta kertova Mank on erinomainen, ja tarinasta löytyy myös yllättäviä yhtymäkohtia nykymaailmaan ja -politiikkaan

lauantai 26. joulukuuta 2020

Tapiolan kuoro En etsi valtaa loistoa (Jean Sibelius)

Joulupäivän valkoinen salama


Joulupäivän valkoinen salama myyräjahdissa Harjulammen rantaruovikossa. Kärppä. Olisi ollut enemmänkin poseerauksia tarjolla, mutta pikku-Sonysta meni sopivasti akku ja Canon ei ollut mukana.


 

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Salomaan joulu

 Salomaan joulu

Metsä viettää joulua,
ja joulun tähdet palaa,
kuukin jouluhopeataan
seudun yli valaa.
Kuusen oksat lumitähdin
nyt on koristettu,
koivuihin on kirkkaat jäiset
puikot ripustettu.
Karhu näkee luolassansa
joulun syvää unta,
Lumivaipan alla lepää
salon luomakunta.
Jänön jalka jätti pienet
jäljet kankahalle,
kun se juoksi joulunviettoon
kotiin,kuusen alle.
Järvellä on yksinäiset
hiihtosuksen ladut.
Hiljaa hyrrää salomailla
joulun suuret sadut!
– Arvid Lydecken –

 

Marttojen joulusiivousohje: "Siivoa komero, jos aiot viettää joulun siellä!"


 

maanantai 21. joulukuuta 2020

Jouluilme 24. - 27.12.


 

Missä kuljimme kerran ( Peter Lindholm, 2011 )

 

Joskus katsonut aiemminkin, tykkäsin silloin ja tykkään yhä, lähinnä Jessica Grabowskyn hienon roolin ansiosta. Vaikka " muumiruotsia " Missä kuljimme kerran -elokuvassa puhutaankin ja loppu jää auki monen henkilön osalta enkä sarjaa ole katsonut, elokuvassa on jotain joka puhuttelee.
Missä kuljimme kerran sijoittuu vuosiin 1905–1938, ja sen tapahtumapaikkana on pääosin Helsinki. Tarina alkaa suurlakon jälkeisistä ajoista, ja se käsittelee osaltaan niin vuoden 1918 sisällissotaa, kuin myös iloista 1920-lukua ja jo tulevan sodan varjostamaa 1930-lukua. Aina marssii joku ja aina on köyhä ja vähäosainen se sorrettu. Yläluokan osalle jää vain teeskentely, kun se yrittää osoittaa ymmärtävänsä jotain köyhyydestä ja kurjuudesta.
Eccu, Cedi, Lucie ja Allan ovat kiinnostavia ja eläväisiä hahmoja.
Missä kuljimme kerran ( Peter Lindholm, 2011 ) 4/5



 

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Elokuvissa

 

Nuoripari oli aloittelemassa elämänpituista parisuhdetta. Mentiin elokuviin katsomaan komediaa ja tyttöä nauratti niin, että oli pissata poikaystävänsä sormille.

Joulutervehdys kuukkeleille





Joulutervehdys kuukkeleille. Märkä, harmaa ja pimeä päivä. Havainnot 1 pyy ja kolme kuukkelia. Märkää lunta puolisaappaaseen, vesi liti saappaiden alla. Vielä löytyi losot tulipuut tähän paikkaan ja mukana oli ensimmäistä kertaa elämässä sytytyspaloja. Kai niistä jotain hyötyä oli. Eipä valokuvaamisesta tullut juuri mitään hämärässä kuusikossa. Kiertelin kauempana oisko tervasta ja leirissä kävi kuhina, kun kahlailin takaisin. Kuukkelikolmikko oli napannut makkaran tikusta ja riitelivät siitä tulilla. No, saivat myös broilerinkoipea ja maksalaatikkoa. Vesi valui puista ja kai sitä satoi taivaastakin. Kuntoreissusta kävi noin 8 km raskasta tarpomista.



 

torstai 17. joulukuuta 2020

Otteita kirjahyllyistäni






 

Mestari Cheng ( Mika Kaurismäki, 2019 )


Olen aina pitänyt Mika Kaurismäen elokuvista enemmän kuin veljensä Akin. Mika Kaurismäki luottaa perinteiseen, luontevaan kotimaiseen elokuvaan. Toisaalta hyvän elokuvan ystävänä odotan aina, että elokuvassa on jonkinlainen draaman kaari, ydin juoni, tarina, joka kantaa alusta loppuun saakka. Ymmärrän kyllä jujun, miksi Mika Kaurismäki on Mestari Chengin tehnyt.

Anna-Maija Tuokko onnistuu luontevasti roolissaan Sirkan baarin pitäjänä, joka saa hieman salaperäisen kiinalaisen kokin keittiöönsä. Chu Pak Hong on hyvä kiinalaisena yksinhuoltajana, leskeksi jääneenä pienen pojan isänä.
Kari Väänänen ja Vesa-Matti Loiri ovat Lapin miehinä Sirkan baarin vakikalustoa ja aika paljon esillä elokuvassa. Vähän jo liikaakin. Kiinalaisen ruoan ihmeitä tekevästä vaikutuksesta. Lämminhenkinen ja harmiton elokuva. Näitäkin tarvitaan vihan ja kahtia jaon hallitsemassa maailmassa.
Hienoja Lapin maisemia...ilman suuria tunteenpurkauksia. Aina ei tarvita raivon kiristämiä poskipäitä ja vihasta leimuavia silmiä.
Leppoisaa...suosittelen rauhallista elokuvahetkeä etsiville.

3/5

Oma maa ( Markku Pölönen, 2018 )


 Kepulaisuuden, maanviljelyn ja perinteisen SF-filmin juurilla. Juonen keskiössä on varakkaan Annin (Airola) ja jatkosodassa haavoittuneen varattoman Veikon (Konsta Laakso) rakkaus. Yhdessä he muuttavat Pohjois-Karjalaan raivaamaan umpimetsäisestä tontista uutta asutustilaa. Ei ole sähköjä saatikka kunnon teitä, mutta toivoa paremmasta tulevaisuudesta riittää.

Oona Airola oli hyvä ja ihastuttava jo Juho Kuosmasen mestarityössä, Hymyilevässä miehessä ( 2016 ) ja hyvä tässäkin. Parempi kuin itsetietoiset diivat kososet ja birnit. Kaksi tuttavuutta myös miesnäyttelijöiden osalta on tullut viimeisissä elokuvissa; nyt Konsta Laakso ja äskettäin Lauri Tilkanen Timo Koivusalon elokuvassa Olavi Virta. Kotimaisen elokuvan tietoisuuttakin on tullut hieman paikkailtua.
Tämä " perinteinen " elokuva puree vielä, ei nykyajan tympeät ja synkät mielenmaiset, joissa repliikkejä mongerretaan ja mutistaan niin, että niistä ei saa selvää ja joissa ohjaajat lähinnä tuntuvat tekevän itseään tykö, eivät elokuvaa.
Eihän Markku Pölösen Oma maa ( 2018 ) nyt varsinkin mestarityö ole, mutta ihan hyvä tarina ja onnistuneet näyttelijäsuoritukset. Useasti kotimainen elokuva on liian elokuvan näköinen; kaikki on puhdasta, pyntättyä ja kiiltävää; varovasti museoista lainaan otettua; elämän maku ja karheus puuttuvat. Omassa maassa sitä paikoin oli, mutta perinteiset maaseutuelokuvan kliseet ja kuviot; sotainvalidi ja viina...no joo, hohhoijakkaa, onhan se näin ollut, mutta aina samaa...Hieman mielikuvitusta peliin, hyvät ohjaajat ja käsikirjoittajat.
Oma maa on myös vahvojen naisten elokuva ja naisten, jotka heräävät vahvuuteen. Miehet ovat perinteisesti juoppoja ja nuttuskehveleitä.
...mutta ei huono. Tämä viitsi katsoa, kiitos Oona Airolan ja Konsta Laakson. Suosittelen. Helmi Linnosmaa oli myös luonteva ja pirteä Annin sisko Hilkkana. Siskosten ilmeitä ja ilmeilyä oli mukava seurata.
Terrence Malikin luontokuvausten herkkyyttä ja syvyyttä Pölösen ohjauksesta on turha etsiä. Harmi aina kun suomalainen luonto on elokuvassa läsnä. Välillä tuli mieleen, että halvalla ja kiireellä oikoen sutaistu, mutta perinteinen, pikkunäppärä tarina.

Oma maa ( Markku Pölönen, 2018 ) 3/5

maanantai 14. joulukuuta 2020

Kuulumisia



Rovaniemellä uusi ja vanha törmäävät, ei aina kaupunkirakentamisen parhaiden perinteiden mukaisesti. En malta olla lisäämättä tähän nettikommenttia asiasta, nimettömällä kirjoittajalla tuskin on mitään sitä vastaan: Rakennusyritykset ilmoittavat kaupungille mikä rakennuspaikka heille kelpaa keskustassa, eivät huomioi ympäröivää rakennuskantaa tai liikenneratkaisuja. Seurauksena liikenteellisesti sutta ja sekundaa. Miksi kaupungin suunnittelu- ja kaavoituspuoli ei näe näitä kulkureitti- ja liikenneväylä ongelmia jo suunnitteluvaiheessa!? Asukasliikenne ja parkkipaikat, päivittäinen työmatka- , asiointi- ja vierailuliikenne, rakennusten huoltoliikenne (jäteautot, työkoneet lumenauraukseen, hiekoitukseen, ruohonleikkuuseen jne), muuttoautot, tavarankuljetus. Asuinkerrostalo tai muu rakentaminen aiheuttaa aina lisääntyvää liikennettä ympäristöön ja jo suunnitteluvaiheessa pitäisi paneutua kulkuväyliin ja liikenneratkaisuihin. Jokirannan suosittu ulkoilureitti uhrattu asuinkerrostalon liikenteelle.

JV: Periaatteessa tässä on jo törkeästi tuhottu Rovaniemen suosituin ulkoilureitti ja sitä tullaan tuhoamaan lisää Sairaalaniemen rakentamisella.




Mitä puuhaillut viime aikoina? No, eipä ihmeitä...Itsenäisyyspäivänä käytiin haudoilla, isän hauta löytyi, mutta yksi eno oli hukassa. Sain kartat eilen seurakunnalta. Ajattelin, että heillä on atk-ohjelma, johon hakija voi syöttää nimen ja hautapaikka löytyy, mutta toimistosihteeri tekee vielä käsin ja merkkaa karttapohjalle. Hyvä näinkin, löytyi samalla Empunkin hauta, jota kävin etsimässä viime kesänä. Tiistaina oli kuukkelireissu, keskiviikkona käytiin väärtin kanssa var...hakemassa pari kuusta Kuluskairasta ja väärti osti Vikajärven kyläkaupasta minulle perinteisen joululahjan; kilon tangon venäläistä metwurstia. Heiluttelin sitä autossa, että tätä kun näyttää naapurinrouvalle, että tulekko meille syömään makkaraa. Eilen Pöykkölän lenkki sauvakävely 9 km ja tänään kävelin täältä korvesta kaupunkiin yht. 9 km hakemaan uudet lasit Specsaversilta. Valitettavasti Satulla oli toinen asiakas. Yritin tuossa tullessa ottaa selfien, mutta perkele, että sitä on vanhan ja rasittuneen näköinen. Parempi ottaa mettässä kunnon kuvat. Ensi viikolla on verkkokalvon repeämän leikkauksen jälkitarkastus Silmäasemalla ja perjantaina verikokeet. Lääkärille tammikuussa. Mielestäni minulla on lähes kaikki sepelvaltimotukoksen oireet; outo kivistys tai puristus oikealla puolen rintalastassa. Suorituskyky on mielestäni hieman laskenut. Teen myös tuota puhallusseurantaa ja spirometriakin on tulossa. Ei voi mitään. Köyhyys menee, mutta jos on köyhä ja sairas, on sama mennä puun oksalle. Noin hirtehisesti sanottuna. En juhli syntymäpäiviäni, enkä kerro kenellekään niistä, mutta mukavasti kesällä olen 66,6 vuotta vanha. Pimiää on, mutta muutaman viikon päästä alkaa helpottamaan. Harmaissa keleissä valokuvausreissut jäävät vähemmälle. Teksti on kirjoitettu 11.12.

Olavi Virta ( Timo Koivusalo, 2018 )

No, mitäpä tästä voisi muuta sanoa, että oivoi näitä suomalaisia juoppoja laulajia. Olavi Virta sotki avioliittonsa ja senssinsä holtittomalla alkoholin käytöllä; rahaa tuli ovista ja ikkunoista eikä mikään riittänyt. Mies hyppäsi vieraissa ja sitä rataa...kaikki meni, paitsi ääni.
Näitähän tekivät jo Mikko Niskanen ja Edvin Laine 60- ja 70 -luvulla, perinteisiä suomalaisia elokuvia, mikäs siinä. Koivusalolle voi nostaa hattua siitä, että mies ei tyrkytä omaa erinomaisuuttaan eikä sorru mauttomiin ylilyönteihin eikä turhanpäiväisiin seksikohtauksiin. Kiltti mies tekee kilttiä elokuvaa.
Siloiteltu tarina vain sipaisee Olavi Virran elämää, mutta antaa silti siitä aika karun kuvan. Mies lauloi ikänsä näitä apeita ja surumielisiä iskelmiä, joita kai kuunnellaan viimeisenä kappaleena, kun köysi heitetään oksan yli tai haulikon piippu työnnetään suuhun: varsinaista masennus- ja itsemurhamusiikkia, mutta kansa tykkäsi hullun lailla miehestä, äänestä ja biiseistä.
Ennen osattiin sentään laulaa; Olavi Virran kuolematon musiikki on kuitenkin koko ajan läsnä. Se on ohjaajan valinta. Aivan turhaan älykkötoimittajat riepottelevat Timo Koivusaloa; antaisivat ahkeran miehen harjoittaa ammattiaan. Ei tämäkään Koivusalon elokuvan niin huono ole. Koivusalo sentään sai Olavi Virrasta elokuvan aikaiseksi ja sekin on paljon jo se.
Elokuvassa on kuitenkin hetkensä; pienellä virityksellä ja huolellisemmalla kärsivällisyydellä siitä olisi ehkä saatu vastaava menestys kuin Koivusalon Kulkuri ja joutsen -elokuvasta. Hieman jää vaille.

Olavi Virta ( Timo Koivusalo, 2018 ) 3/5


 

lauantai 12. joulukuuta 2020

tiistai 8. joulukuuta 2020

Kuukkelikolmikko

Pitkästä aikaa kuukkelikolmikko leirissä. Yksitellen ilmestyivät ties mistä leiriin. Kaverit rappasi melkein puolikkaan maksalaatikkorasiasta ja makkaraa päälle. Hämärä nollainen keli, paljon tuoreita hirvenjälkiä niiden kulkureiteillä. Pähkinähakki kävi leirissä norkoilemassa, mutta ei rohjennut palaselle. Kahdeksisen kilometriä aika raskaan tuntuisesti.

Hämärässä kuusikossa leiri. Ei raposia kuvia, kun ei riitä kärsivällisyys kameran asetuksien kanssa näpräämiseen. Pääasia, että on tunnelmaa.



- Maksalaatikkoa. Jos mää maistan... - Saat sitten makkaraa.





- Ei paskempaa



Pannu kuumana.

Tuliset kahvit.

Pähkinähakki seurasi kateellisena kuukkeleiden syömäpuuhia. Olisi saanut sekin, mutta rohkeus ei riittänyt.

Hirvi oli kuunnellut leiriä ylärinteessä. Aivan tuore jälki. Näitä on sattunut ennenkin. Joskus nähnytkin hirven tiirailevan kauempaa leiriä.


Pari käpytikkasta nahisteli metsässä.

 






maanantai 7. joulukuuta 2020

Ei kiitos riehuville konepistoolimiehille

Ei millään pahalla, mutta mieluummin katselee Foxilta Miehen puolikkaita kuin Ylen 1:n virallista itsenäisyyspäivän pönötystä. Liian presidenttikeskeinen " hyvien neuvojen " -ilta meille tyhmille ihmisille; kahtiajaosta puhutaan, saisi olla vain yksi hyvien ihmisten puoli. Tämän illan Ylen 1:n tv-tuotantorahat olisi voitu yhteisen hyvän nimissä jakaa yhteisesti suomalaisille vähävaraisille perheille. Surkeita musiikkiesityksiä ihmiselle, joka ei edes kuuntele kotimaista musiikkia. Kas kun joku ei lue jossain nurkassa Alastalon salissa kirjaa ääneen. Tulee pikkaisen hienostelu mieleen...kukin kuitenkin juhlii tavallaan ja toivottavasti tämä ilta laittaa ihmiset huomaamaan, että itsenäisyyspäivää voi juhlia ilman televisiotakin. Alan ymmärtää sitäkin porukkaa, joka ei joka vuosi kerta kaikkiaan jaksa katsoa uudestaan, uudestaan ja uudestaan Laineen Tuntematonta sotilasta. Osaan elokuvan ulkoa. Ei jaksa enää...Ylen hovitoimittajat ylevinä demarisuitsutuksessaan. Kansa innostui, hehkuttivat lehdet. Katsojaluvut putosivat 500 000 - 600 000:lla .

i

lauantai 5. joulukuuta 2020

Hilary Mantelin eeppinen Thomas Cromwell/Henrik VIII -trilogia.



Huh huh, Kuningashuone luettu loppuun; vuoden 2020 ehdoton lukukokemus; Hilary Mantelin eeppinen Thomas Cromwell/Henrik VIII -trilogia. ( Susipalatsi, 2009 , Syytettyjen sali, 2012 ja Kuningashuone ( 2020 ) . 2100 sivua Englannin historiaa. Hilary Mantelin ansiosta Thomas Cromwell ei unohdu koskaan. Seuraavaksi on historijoitsijoiden ja tietokirjailijoiden vuoro.

 
5/5

Harmaat päivät jatkuvat



No, eipä eilen kaamoksen harmaudessa paljoa kuvattavaa ollut. Lähilaavulla palatessa ei ollut kiinteäkatseista humalaista oluttölkki kädessä ja ponin kokoista irtokoiraa vaan kaksi sirkeäsilmäistä nuorta naista Helsingistä. Setämies tarkistaa aina tällaiset tapaukset. Oma leiri oli kauempana hiljaisessa korvessa. Pimeä alkoi hiipiä jo kahdelta maisemaan. Havaintoja: kaksi teertä männyssä ja pyy koivun latvaoksilla. Kuntopuolen reissu 8 - 9 km, lunta kymmenkunta senttiä.