Kepulaisuuden, maanviljelyn ja perinteisen SF-filmin juurilla. Juonen keskiössä on varakkaan Annin (Airola) ja jatkosodassa haavoittuneen varattoman Veikon (Konsta Laakso) rakkaus. Yhdessä he muuttavat Pohjois-Karjalaan raivaamaan umpimetsäisestä tontista uutta asutustilaa. Ei ole sähköjä saatikka kunnon teitä, mutta toivoa paremmasta tulevaisuudesta riittää.
Oona Airola oli hyvä ja ihastuttava jo Juho Kuosmasen mestarityössä, Hymyilevässä miehessä ( 2016 ) ja hyvä tässäkin. Parempi kuin itsetietoiset diivat kososet ja birnit. Kaksi tuttavuutta myös miesnäyttelijöiden osalta on tullut viimeisissä elokuvissa; nyt Konsta Laakso ja äskettäin Lauri Tilkanen Timo Koivusalon elokuvassa Olavi Virta. Kotimaisen elokuvan tietoisuuttakin on tullut hieman paikkailtua.
Tämä " perinteinen " elokuva puree vielä, ei nykyajan tympeät ja synkät mielenmaiset, joissa repliikkejä mongerretaan ja mutistaan niin, että niistä ei saa selvää ja joissa ohjaajat lähinnä tuntuvat tekevän itseään tykö, eivät elokuvaa.
Eihän Markku Pölösen Oma maa ( 2018 ) nyt varsinkin mestarityö ole, mutta ihan hyvä tarina ja onnistuneet näyttelijäsuoritukset. Useasti kotimainen elokuva on liian elokuvan näköinen; kaikki on puhdasta, pyntättyä ja kiiltävää; varovasti museoista lainaan otettua; elämän maku ja karheus puuttuvat. Omassa maassa sitä paikoin oli, mutta perinteiset maaseutuelokuvan kliseet ja kuviot; sotainvalidi ja viina...no joo, hohhoijakkaa, onhan se näin ollut, mutta aina samaa...Hieman mielikuvitusta peliin, hyvät ohjaajat ja käsikirjoittajat.
Oma maa on myös vahvojen naisten elokuva ja naisten, jotka heräävät vahvuuteen. Miehet ovat perinteisesti juoppoja ja nuttuskehveleitä.
...mutta ei huono. Tämä viitsi katsoa, kiitos Oona Airolan ja Konsta Laakson. Suosittelen. Helmi Linnosmaa oli myös luonteva ja pirteä Annin sisko Hilkkana. Siskosten ilmeitä ja ilmeilyä oli mukava seurata.
Terrence Malikin luontokuvausten herkkyyttä ja syvyyttä Pölösen ohjauksesta on turha etsiä. Harmi aina kun suomalainen luonto on elokuvassa läsnä. Välillä tuli mieleen, että halvalla ja kiireellä oikoen sutaistu, mutta perinteinen, pikkunäppärä tarina.
Oma maa ( Markku Pölönen, 2018 ) 3/5
