 |
Hesarin Juho Typpö mainitsee artikkelissaan: Pakko todeta myös, ettei Mankista saa kaikkea hienoutta irti, ellei ole katsojana jonkinasteinen filmihullu. Se siis varoituksen sanana.
Orson Wellesin Citizen Kane vuodelta 1941 on tuttu kaikille amerikkalaista elokuvaa seuraaville ja sitä rakastaville. Käsikirjoitus sen sijaan on vain osaksi Wellesin käsialaa. Toiseksi käsikirjoittajaksi merkittiin Herman J. Mankiewicz. Gary Oldman on alkoholisoitunut Herman J. Mankiewicz, joka ammentaa tarinansa lehtikeisari William Randolph Hearstista, jonka lähipiiriin kuului. Voisi melkein nimetä vuoden 2020 vuoden elokuvaksi. Ei Hollywood katsojatutkimuksineen ja koekatseluineen enää tällaista uskalla tehdä; tilalle ovat tulleet poliittisesti korrektit sankari- ja muu hömpät, joissa roolitukset on jaettu ja jaettava kiintiöiden mukaan, jotta kenellekään ei tulisi paha mieli. Hollywood on itse rakentanut oman ansansa. Mank on elokuvan ja älykkään dialogin juhlaa, elokuvahulluille, joille Hollywood historia ja perinteet ovat tuttuja. Tuli tunne kuin olisi katsellut Hollywoodin 40- ja 50 -lukujen parhaita mestariteoksia. Mihin tuo aika katosi? Niitä elokuviakaan ei oikein enää näe missään. Gary Oldman on vedossa viimeisen päälle, samoin Charles Dance Hearstina. Charles Dance oli hyvä myös The Crownissa lordi Mountbattenina. Pitkä ja menestyksekäs ura takana... ...mutta Gary Oldman. Mistä mies aina uudestaan ja uudestaan löytää voimansa ja muuntautumiskykynsä. Varmasti Fincherin Mankista tullaan puhumaan ja paljon. Mankissa on hieman samaa kuin Billy Wilderin mestarityössä, Auringonlaskun kadussa vuodelta 1950, Hollywoodin jykevää kohtalokkuutta, laskelmointia, kyynisyyttä, rahaa ja draamaa, joka jyrää herkät ja henkevät ohjaajat, käsikirjoittajat ja näyttelijät jalkoihinsa. Mank ( David Fincher, 2020 ) 4,5/5 |
