 |
No, mitäpä tästä voisi muuta sanoa, että oivoi näitä suomalaisia juoppoja laulajia. Olavi Virta sotki avioliittonsa ja senssinsä holtittomalla alkoholin käytöllä; rahaa tuli ovista ja ikkunoista eikä mikään riittänyt. Mies hyppäsi vieraissa ja sitä rataa...kaikki meni, paitsi ääni.
Näitähän tekivät jo Mikko Niskanen ja Edvin Laine 60- ja 70 -luvulla, perinteisiä suomalaisia elokuvia, mikäs siinä. Koivusalolle voi nostaa hattua siitä, että mies ei tyrkytä omaa erinomaisuuttaan eikä sorru mauttomiin ylilyönteihin eikä turhanpäiväisiin seksikohtauksiin. Kiltti mies tekee kilttiä elokuvaa. Siloiteltu tarina vain sipaisee Olavi Virran elämää, mutta antaa silti siitä aika karun kuvan. Mies lauloi ikänsä näitä apeita ja surumielisiä iskelmiä, joita kai kuunnellaan viimeisenä kappaleena, kun köysi heitetään oksan yli tai haulikon piippu työnnetään suuhun: varsinaista masennus- ja itsemurhamusiikkia, mutta kansa tykkäsi hullun lailla miehestä, äänestä ja biiseistä. Ennen osattiin sentään laulaa; Olavi Virran kuolematon musiikki on kuitenkin koko ajan läsnä. Se on ohjaajan valinta. Aivan turhaan älykkötoimittajat riepottelevat Timo Koivusaloa; antaisivat ahkeran miehen harjoittaa ammattiaan. Ei tämäkään Koivusalon elokuvan niin huono ole. Koivusalo sentään sai Olavi Virrasta elokuvan aikaiseksi ja sekin on paljon jo se. Elokuvassa on kuitenkin hetkensä; pienellä virityksellä ja huolellisemmalla kärsivällisyydellä siitä olisi ehkä saatu vastaava menestys kuin Koivusalon Kulkuri ja joutsen -elokuvasta. Hieman jää vaille. Olavi Virta ( Timo Koivusalo, 2018 ) 3/5 |
