Lauantain Kalevassa oli oheinen. Pikkulintu lähetti pari artikkelia. Hyvässä seurassa ollaan, klassikkojen joukossa. Onkohan tuo Paasilinnan Sääsket sitten varsinaista eräkirjallisuutta, jossa metsästetään? Sanaston maksamat lainauskorvaukset kertovat myös, että kirjojani luetaan yhä ahkerasti. Juttu oli otsikoitu, että eräkirjallisuus kuihtuu pois. Näinhän ei suinkaan ole, liekö kirjoittaja sitten metsästyksen vastustaja. 2000-luvulla eräkirjoja on ilmestynyt satoja ja lukijoita riittää mm. 300 000 metsästäjän joukosta. 50-luvulla eräkirjoja ilmestyi vain kymmenittäin. Kirjastojen eräkirjojen hyllyt ovat ahkerassa käytössä. Siinä mielessä asiassa on perää, että eräkirjallisuudessa ei ole enää tarinoiden kertojia vaan satujen kertojat ovat tulleet tilalle. Lisäksi nykyisin herättää pahaa verta saaliin määrällä leveily. Oma eräkirjallisuuden lukemiseni loppui nuorempana A.E. Järvisen kokoelmaan, jossa hän hurmiossa hakkasi saukkoja sauvalla hengiltä ja kaivoi kiihkoissaan ahmapesuetta pesästään tappaakseen sen. Ei millään pahalla kuitenkaan, ajat olivat toiset. Onneksi ne, ajat, edes yrittävät muuttua. Tästä samasta nykypäivän verihurmasta puhuu myös Elisa Aaltola, suomalainen filosofi, joka on erikoistunut eläimiä koskeviin eettisiin ja filosofiin kysymyksiin, ympäristöetiikkaan sekä normatiiviseen moraalipsykologiaan, kirjassaan Esseitä eläimistä. Eipä paljoa ole kertomista erätarinasta, jossa istut päivän autossa ja seuraat tutkalla koiran hakua maastossa. Kuitenkin erä- ja sotakirjallisuudelle löytyy Suomesta yhä kiitollinen lukijakunta, jotka tuovat tasaista rahavirtaa kustantajalle marginaalikirjallisuuden rinnalle. Hyvälle, uskottavalle erätarinalle löytyy yhä lukijoita.
