| Hiihtelin aamusta Metsoaukealle. Olihan siellä pari jölliä puussa, vaihtoivat välillä paikkaa, mutta kovin riidanhaluisilta eivät vielä vaikuttaneet. Hieman jo pörhistelivät puussa ja toinen röhisi hieman. Pikkuhiljaa alkavat nämä liimakelitkin, pari kertaa piti rapata suksia. Onneksi on valmiit latupohjat alla. Aikansa kun myyvät, perivät ja ostelevat näitä maita, nämäkin maat katoavat. Sitten joku hotellin parkissa ihmettelee " hullun metson " käyttäytymistä, joka periatteessa ei ole yhtään ihmistä hullumpi. Anteeksi vain, mutta hotellin parkkialueen alle jäi metson reviiri ja soidinalue, jolla sen suku on pitänyt valtaa viimeiset kaksisataa vuotta...mutta eihän ihminen, jonka silmissä raksuttaa kassakone, ymmärrä näistä mitään. Kemissä riemuitaan uuden jättisellutehtaan rakentamisesta, kuinka se työllistää ja lisää alueen hyvinvointia. Jossain havisee vielä metsä, soitii metso, muurahaismättäät heräävät kevääseen, marjapaikat työntävät kukkaa, haapa kahisee, koivun valkoinen kylki hohkaa aamusumussa, mäntyiset vaaranrinteet valmistautuvat uuteen päivään, kärppä juoksee kapeaa polkua, hirvi synnyttää vasan. Tulee tie, repii kairan kahtia ja konearmeija, joka murskaa metsän, kaataa puut, tuhoaa muurahaismättäät, hakkaa tasaiseksi mäntyniemekkeet, vaaranrinteet ja metsä katoaa tehtaan puumassaa jauhavaan kitaan. Juna, joka vie metsää tehtaaseen, on ruumisjuna. Tuhoamalla metsät, tuhoamme itsemme. Puupelto ei ole metsä, säälittävä liian pieni metsäsaareke avohakkuun keskellä ei takaa luonnon monimuotoisuutta. Se ei takaa muuta kuin muiston ihmisen typeryydestä. Hakkuut kiihtyvät ympäri maapalloa. Luonto, metsä, tekee kuolemaa. Samalla ihmisen loppu lähenee. |
