Rovaniemen seurakunnan Yksinäisyysilta oli kolmannen kerran, nyt Muurolan kappelissa viime viikolla. Oma osuuteni on hieman muokkautunut joka kerralla ja nyt suoritin heti alussa " alkukevennyksen " - jätin ensimmäisen sivun pois, en tykännyt siitä alunperinkään ja aloitin kohdassa - Kaikille on tuttu hokema jne...Muistaakseni tämä teksti on blogissa ollut jo aiemmin, mutta väliäkö hällä ja tässä uusin versio.
Porukkaa oli mukavasti ja esitys jännitti kuten tavallisesti. Muuten en ole koskaan ollut kiinnostunut mistään julkisista esiintymisistä, liittyivät ne sitten mihin tahansa. On pyydetty, mutta olen sanonut ei ja kun olen pyytänyt pientä korvausta esityksestä, enkä saanut, en ole myöskään vastannut kyllä mihinkään.
YKSINÄISYYS
Tarkastelen
tässä yksinäisyyttä lähinnä omien kokemuksien ja näkökulmieni kautta.
Meidät
luterilaiset opetetaan tuntemaan syyllisyyttä ja häpeää kaikesta.
Työttömyys
on häpeä.
Köyhyys on
häpeä.
Yksinäisyys
on häpeä.
Työttömälle
ts. köyhälle hoetaan näsäviisaasti kyllä töitä tekevälle löytyy.
Masentuneelle
otapa itseäsi reippaasti niskasta kiinni tai ei minun aikanani ollut
masennusta.
Yksinäiselle
- ihmisen ei ole hyvä olla yksin.
Joten
meidät on tunnettava syyllisyyttä ja häpeää näistä.
Miksi?
Emme ole
syyllisiä mihinkään. Yksinäisyys ei ole kenenkään vika, syy, rangaistus tai
sairaus.
Kaikille on
tuttu hokema – ihmistä ei ole luotu olemaan yksin. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin.
Se ei ehkä
ole paras ilmaisu lieventämään kenenkään yksinäisen taakkaa.
Joku
valitsee yksinäisyyden. Toinen ajautuu siihen vaikka ei haluaisikaan. Moni kärsii siitä.
Ihminen on siitä
outo olento, että usein mikään ei ole hyvä. Mikään ei kelpaa eikä riitä.
Minäkin
olen ollut yksin ja olen yhä yksin. Minulla ei ole lapsia eikä koskaan ollut
pitempiaikaista kumppania. Toisaalta vanhempani ja veljeni elävät yhä, mutta
omassa elämässäni olen yksin. Kaverit ovat jääneet, yhteydenotot ja
raataukset. Yksinäisyyttä voisi myös rikkoa ja murtaa, mutta vain jos
on voimia siihen.
Ihmiselle
ei kelpaa olla yksin ilman juttukaveria ja kun juttukaveri on, hänkään ei
kelpaa.
Tunnemme
empatiaa lähinnä lähimmäisiämme kohtaan, muutamaa ystävää ja työkaveria. Loput
jäävät piirit ulkopuolelle.
Yksinäisyyttä
ei hevin saa pois. Juttukaveria ei saa kaupanhyllyltä. Mitä
vanhempi olet, sen vaikeampi on tutustua uuteen ihmiseen, varsinkin samaa
sukupuolta olevaan. Luottamuksen
syntyyn tarvitaan vuosia, vuosikymmeniä. Lapsuuden
kaverit elävät omaa elämäänsä, ovat muuttaneet pois tai kuolleet.
Kontaktia
ei synny, jos ei ole vastavuoroisuutta.
On helpompi
olla yksin.
Pettymykset
ajavat yksinäisyyteen.
Työttömyys,
köyhyys. Alkoholi.
Moni korvaa
alkoholilla yksinäisyyden. Se on pahin virhe, minkä ihminen voi tehdä.
Myös minä
tein niin. Kun raitistuin noin seitsemän vuotta sitten, tein yksinkertaisesti
päätöksen, että lopetan, pelkäsin ensimmäistä perjantai-iltaa, että miten minä
nyt pärjään kun ystäväni kaljapullot ovat poissa ja olen yksin. Huomasin
oloni paranevan muutamassa kuukaudessa. Sain myös pysyvän astmalääkityksen,
jolloin hengitykseni alkoi kulkea ja pudotin painoa noin parikymmentä kiloa
nykyiseen.
Korvasin
ystäväni olutpullot valokuvauksella, eräretkeilyllä ja kuntoilulla.
Yksinäisyyteni
laatu muuttui paremmaksi.
Yksinäisyys
saattaa johtaa myös leimaamiseen. Ihmiset, jotka tietävät paremmin muiden asiat
kuin omansa ajattelevat yksinäisestä, että tuokin on aina yksin, siinä täytyy
olla jotain outoa.
Yhteiskunta
tarjoaa kyllä monenlaista yksinäisille, mutta sinne voi olla vaikea lähteä eikä
homma tunnu aidolle eikä oikealle.
Kannattaa
kuunnella itseään. Omaa sisäistä ääntään.
Jokainen
löytää oman juttunsa.
Kirjoitin
vuosikymmenen alussa muutamia eräkirjoja.
Minun oli
todistettava itselleni, että pystyn toteuttamaan nuoruuden haaveeni.
Pystyin. Se
oli yksinäistä puuhaa. Luultavasti kirjani eivät koskaan olisi syntyneet, jos
en olisi kokenut yksinäisyyttä, yksinoloa ja ollut yksin.
Luonnon
parissa en ole yksin. Siitä on tullut yksi kodeistani.
Vahvistun
ja voimaudun luonnossa.
Minulla on
muutama, nykyisin jo pieni lauma, kuukkeleita, jotka ovat tottuneet syömään
kädestäni metsän kätköissä. Tulevat luontevasti olkapäällä istumaan ja
katsomaan silmiin, että onko makkaraa.
Lauma ei
ole aina siellä, missä minä olen. Odottelen niitä ja silloin kun ne sattuvat
paikalle, olen aidosti iloinen. Tunne, jota harvoin koen. Joskus tulee tunne,
että tunne on molemmin puolinen vaikka uskon, että niiden viehtymys
Wilhelm-makkaraan on suosioni salaisuus.
Yksinäisyys
vaikuttaa silti minuunkin.
Se on kuin
hyinen jääkuilu vieressä.
Sielun
murha.
Sitä
vastaan on kamppailtava. Joka päivä.
Muista ihmisistä
ei juurikaan ole paljoa apua. En lähde minnekään kerjäämään seuraa ja ystävyyttä.
Ajattelen ylpeästi, että kun kukaan ei pidä minuun yhteyttä, miksi minä
pitäisin.
On vain
pärjättävä yksin, tultava toimeen sillä, mitä on.
Jotkut
meistä kestävät yksinäisyyttä paremmin, jotkut musertuvat hyvinkin nopeasti,
toiset kiduttavan hitaasti. Yksinäisyys
poistuu vain aidolla ihmissuhteella. Jos sen
poistamisesta tehdään voittoa tuottava yritys ja tai vapaaehtoinen toimi, se ei
onnistu. Yksinäisyyden poisto ei ole ajanvarausta ja määräaikaisia, sovittuja
käyntejä.
Yksinäisyys
on luonnekysymys myös.
Ehkä
taiteilijaluonne kestää paremmin yksinäisyyttä.
Mielikuvituksen
voimalla.
En tunne
häpeää tai syyllisyyttä yksinäisyydestäni.
Lopulta me
kaikki olemme yksin ja eräänä päivänä meitä ei ole.
Mitä
yksinäisyys lopulta on? Se on kamppailu, taistelu, pimeyden voimia vastaan.
JUHANI
VALLI
kuvateksti
|