Ilta yksinäisyydestä

Rovaniemen seurakunnan Yksinäisyysilta oli kolmannen kerran, nyt Muurolan kappelissa viime viikolla. Oma osuuteni on hieman muokkautunut joka kerralla ja nyt suoritin heti alussa " alkukevennyksen " - jätin ensimmäisen sivun pois, en tykännyt siitä alunperinkään ja aloitin kohdassa - Kaikille on tuttu hokema jne...Muistaakseni tämä teksti on blogissa ollut jo aiemmin, mutta väliäkö hällä ja tässä uusin versio.

Porukkaa oli mukavasti ja esitys jännitti kuten tavallisesti. Muuten en ole koskaan ollut kiinnostunut mistään julkisista esiintymisistä, liittyivät ne sitten mihin tahansa. On pyydetty, mutta olen sanonut ei ja kun olen pyytänyt pientä korvausta esityksestä, enkä saanut, en ole myöskään vastannut kyllä mihinkään. 

YKSINÄISYYS

Tarkastelen tässä yksinäisyyttä lähinnä omien kokemuksien ja näkökulmieni kautta.

Meidät luterilaiset opetetaan tuntemaan syyllisyyttä ja häpeää kaikesta.

Työttömyys on häpeä.

Köyhyys on häpeä.

Yksinäisyys on häpeä.

Työttömälle ts. köyhälle hoetaan näsäviisaasti kyllä töitä tekevälle löytyy.

Masentuneelle otapa itseäsi reippaasti niskasta kiinni tai ei minun aikanani ollut masennusta.

Yksinäiselle - ihmisen ei ole hyvä olla yksin.

Joten meidät on tunnettava syyllisyyttä ja häpeää näistä.

Miksi?

Emme ole syyllisiä mihinkään. Yksinäisyys ei ole kenenkään vika, syy, rangaistus tai sairaus.

Kaikille on tuttu hokema – ihmistä ei ole luotu olemaan yksin. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin.

Se ei ehkä ole paras ilmaisu lieventämään kenenkään yksinäisen taakkaa.

Joku valitsee yksinäisyyden. Toinen ajautuu siihen vaikka ei haluaisikaan.  Moni kärsii siitä.

Ihminen on siitä outo olento, että usein mikään ei ole hyvä. Mikään ei kelpaa eikä riitä.

Minäkin olen ollut yksin ja olen yhä yksin. Minulla ei ole lapsia eikä koskaan ollut pitempiaikaista kumppania. Toisaalta vanhempani ja veljeni elävät yhä, mutta omassa elämässäni olen yksin. Kaverit ovat jääneet, yhteydenotot ja raataukset. Yksinäisyyttä voisi myös rikkoa ja murtaa, mutta vain jos on voimia siihen.

Ihmiselle ei kelpaa olla yksin ilman juttukaveria ja kun juttukaveri on, hänkään ei kelpaa.

Tunnemme empatiaa lähinnä lähimmäisiämme kohtaan, muutamaa ystävää ja työkaveria. Loput jäävät piirit ulkopuolelle.

Yksinäisyyttä ei hevin saa pois. Juttukaveria ei saa kaupanhyllyltä. Mitä vanhempi olet, sen vaikeampi on tutustua uuteen ihmiseen, varsinkin samaa sukupuolta olevaan. Luottamuksen syntyyn tarvitaan vuosia, vuosikymmeniä. Lapsuuden kaverit elävät omaa elämäänsä, ovat muuttaneet pois tai kuolleet.

Kontaktia ei synny, jos ei ole vastavuoroisuutta.

On helpompi olla yksin.

Pettymykset ajavat yksinäisyyteen.

Työttömyys, köyhyys. Alkoholi.

Moni korvaa alkoholilla yksinäisyyden. Se on pahin virhe, minkä ihminen voi tehdä.

Myös minä tein niin. Kun raitistuin noin seitsemän vuotta sitten, tein yksinkertaisesti päätöksen, että lopetan, pelkäsin ensimmäistä perjantai-iltaa, että miten minä nyt pärjään kun ystäväni kaljapullot ovat poissa ja olen yksin. Huomasin oloni paranevan muutamassa kuukaudessa. Sain myös pysyvän astmalääkityksen, jolloin hengitykseni alkoi kulkea ja pudotin painoa noin parikymmentä kiloa nykyiseen.

Korvasin ystäväni olutpullot valokuvauksella, eräretkeilyllä ja kuntoilulla.

Yksinäisyyteni laatu muuttui paremmaksi.

Yksinäisyys saattaa johtaa myös leimaamiseen. Ihmiset, jotka tietävät paremmin muiden asiat kuin omansa ajattelevat yksinäisestä, että tuokin on aina yksin, siinä täytyy olla jotain outoa.

Yhteiskunta tarjoaa kyllä monenlaista yksinäisille, mutta sinne voi olla vaikea lähteä eikä homma tunnu aidolle eikä oikealle.

Kannattaa kuunnella itseään. Omaa sisäistä ääntään.

Jokainen löytää oman juttunsa.

Kirjoitin vuosikymmenen alussa muutamia eräkirjoja.

Minun oli todistettava itselleni, että pystyn toteuttamaan nuoruuden haaveeni.

Pystyin. Se oli yksinäistä puuhaa. Luultavasti kirjani eivät koskaan olisi syntyneet, jos en olisi kokenut yksinäisyyttä, yksinoloa ja ollut yksin.

Luonnon parissa en ole yksin. Siitä on tullut yksi kodeistani.

Vahvistun ja voimaudun luonnossa.

Minulla on muutama, nykyisin jo pieni lauma, kuukkeleita, jotka ovat tottuneet syömään kädestäni metsän kätköissä. Tulevat luontevasti olkapäällä istumaan ja katsomaan silmiin, että onko makkaraa.

Lauma ei ole aina siellä, missä minä olen. Odottelen niitä ja silloin kun ne sattuvat paikalle, olen aidosti iloinen. Tunne, jota harvoin koen. Joskus tulee tunne, että tunne on molemmin puolinen vaikka uskon, että niiden viehtymys Wilhelm-makkaraan on suosioni salaisuus.

Yksinäisyys vaikuttaa silti minuunkin.

Se on kuin hyinen jääkuilu vieressä.

Sielun murha.

Sitä vastaan on kamppailtava. Joka päivä.

Muista ihmisistä ei juurikaan ole paljoa apua. En lähde minnekään kerjäämään seuraa ja ystävyyttä. Ajattelen ylpeästi, että kun kukaan ei pidä minuun yhteyttä, miksi minä pitäisin.

On vain pärjättävä yksin, tultava toimeen sillä, mitä on.

Jotkut meistä kestävät yksinäisyyttä paremmin, jotkut musertuvat hyvinkin nopeasti, toiset kiduttavan hitaasti. Yksinäisyys poistuu vain aidolla ihmissuhteella. Jos sen poistamisesta tehdään voittoa tuottava yritys ja tai vapaaehtoinen toimi, se ei onnistu. Yksinäisyyden poisto ei ole ajanvarausta ja määräaikaisia, sovittuja käyntejä.

Yksinäisyys on luonnekysymys myös.

Ehkä taiteilijaluonne kestää paremmin yksinäisyyttä.

Mielikuvituksen voimalla.

En tunne häpeää tai syyllisyyttä yksinäisyydestäni.

Lopulta me kaikki olemme yksin ja eräänä päivänä meitä ei ole.

Mitä yksinäisyys lopulta on? Se on kamppailu, taistelu, pimeyden voimia vastaan.

                                                 

                                                              JUHANI VALLI

  kuvateksti