| Eilen velipojan kanssa hillareissu Kuluskairaan aikaisin aamusta vanhoille metsästysmaille. Kävimme täällä entisessä elämässä hanhijahdissa, kun jo paremmilla metsästysmailla nuuhkiva veljenkoira Nalle oli vielä pieni pentu. Eilinen päivä, lauantaina, oli poikkeuksellisen lämmin, lyhythihainen paita päällä Lapin lyhyessä ja armottomassa kesässä. Tuuli navakasti ja sääskiä ei juuri ollut. Poimimme täydet ämpärit mieheen. Hillastuskauden saalis oli 36 kg, rahassa mukava summa, jos hillat olisi suoraan saanut myytyä. No, olen niitä myynyt ja säilytän ostajan puolesta. Tai ostajien. Vielä pitäisi kahdeksan kiloa saada sopimaan pikkupakkaseen. Mutta enemmän kyllä poimin hillaa henkisenä kokemuksena; terapiaa ja rauhallinen hillajänkä oli kuin kirkkosali, ylellisyyttä, josta moni suomalaisen on aivan turhaan osaamattomuuttaan tai avuttomuuttaan vierottanut itsensä ja selittää syytä kaikenlaisilla lapsuuden traumoilla ja sääskillä. Monelle ei ole edes kehittynyt sitä sinniä, mitä hillareissu vaatii. Autohillastajat tietysti ovat oma lukunsa, jotka hillastavat melkein auton ikkunasta, mutta se heille suotakoon. Tuosta sinnistä, sinnikkyydestä muuten, että miten se kehittyy lapselle ja nuorelle, jos sitä ei missään kehitetä. Jätät koulut ja armeijat kesken ja pitäisi pärjätä työelämässä, joka nimenomaan vaatii pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä, sisukkuutta suorittaa oma tavoite. Toisaalta on ihan hyvä, että kaikki eivät ryntää hillasoille. Rauha säilyy. Vielä löytyy korpiloukkoja, joissa saa olla rauhassa. Tosin päiväsellä kun tultiin pois, hillapartioita alkoi liikkua tiellä, varmasti myös hyvän ilman innoittamana. Rovaniemen korkeudella hilla alkaa olla jo yli pikkuhiljaa. |
