Lyhyesti
vielä näistä kirjoista. Annoin kaikille 5/5. Hannah Arendtista ja hänen
kirjoistaan löytyy runsaasti tietoa googlettamalla. Eichmann
Jerusalemissa kirjan mukana syntyy hyytävä kuvaus pahuuden
teollisuudesta natsien valtaamilla alueilla Euroopassa ja
Neuvostoliitossa; vaihtokauppaa juutalaisilla, kaupunkäyntiä ja
sekunnilleen suunniteltuja kuljetuksia milloin teollisuuden tarpeisiin
ja keskitysleireihin kaasutettavaksi. Eichmann oli vain yksi koneiston
osa, hän ei ilmeisesti tappanut omin käsin yhtään juutalaista.
Saksan asenne sotarikoksiin syyllistyneisiin varsinaisiin murhaajiin oli lähes välinpitämätön toisen maailmansodan jälkeen. Useat joukkomurhaajat kulkivat vapaina heidän keskuudessaan ja kävivät töissä, ne varsinaiset juutalaisia tappaneet henkilöt. Vasta Israelin kaapattua Eichmannin ja oikeudenkäynnin ollessa maailmanlaajuinen, kiitos television, monen silmät aukesivat todistajien kertomuksien myötä ja sotarikollisten jahti käynnistyi kunnolla.
Nurnbergin oikeudenkäynti oli riittänyt monelle, oikeudenkäynti, jossa varsinaiset pääroistot saivat tuomionsa. Eichmann Jerusalemissa on pureva poliittinen arvostelma sekä yhden natsirikollisen teoista että koko 1900-luvun eurooppalaisesta poliittisesta kulttuurista ja sitä vaivanneesta itsepetoksen sävyttämästä arvostelukyvyn ja poliittisen ajattelun puutteesta.
Samaan itsepetoksen sävyttämään arvostelukyvyn ja poliittisen ajattelun puutteeseen Eurooppa on vaipunut nykyisin uudestaan EU:n myötä.
Alex Kershawn Dachaun vapauttaja puolestaan kertoo omapäisen yhdysvaltalaisupseerin Felix Sparksin ja hänen jalkaväkiyksikkönsä 500 päivän sotaretkestä, joka alkoi Sisilian maihinnoususta heinäkuussa 1943.
Mikään muu yhdysvaltalainen jalkaväkiyksikkö ei taistellut yhtä paljon tai kärsinyt raskaampia tappioita kuin Sparksin johtamat joukot. Sparks osallistui neljään maihinnousuun ja yleni kapteenista everstiksi johtaessaan miehiä ensin Sisiliassa, sitten Italian ja Ranskan vuoristossa ja lopulta katkerissa talvitaisteluissa Kolmannen valtakunnan rajoilla, fanaattisia SS-joukkoja vastaan. Kun voitto oli käden ulottuvilla, Sparks joutui kammottavaan koetukseen: kykenikö hän kaiken kokemansa jälkeen vastustamaan halua kostaa saksalaisille sotilaille, jotka olivat aiheuttaneet mittaamatonta kärsimystä ja kurjuutta keskitysleirissä?
Sisilian ja Italian rajut taistelut on loistavasti kuvattu kirjassa.
Kun joukot saapuvat Dachaun keskitysleiriin, etenevät siellä ja kohtaavat keskitysleirin kauhut, lukijan valtaa jonkinlainen kauhistus, vaikka asia on ollut tiedossa ennestään. Nämä taisteluiden karaisemat veteraanit eivät olisi ansainneet tätä kauhujen kenttää kiitokseksi Italian ja Euroopan vapauttamisesta, mutta Dachau oli monelle myös lunastus verisistä taisteluista, vastoinkäymisistä, taistelutovereiden menettämisestä kuolleina ja silpoutuneina haavoittuneina. Moni heistä sanoi, että silloin he ymmärsivät, miksi he olivat taistelleet.
En osaa moittia joukkoja siitä, että puhjenneen raivon myötä, jonka kauhistuttavat näkymät aiheuttivat, he laittoivat osan leirin vartijoista, SS-miehistä, seinään vasten ja ampuivat heidät. Felix Sparks ei itse osallistunut ampumiseen vaan yritti rauhoittaa ja estää miehiään.
Yaen Dayanin kirja taas on hieno ja herkkä kuvaus Kuuden päivän sodasta 1967, jolloin Israel murskasi Arabiliiton ylivoimaiset joukot ja säilytti itsenäisyytensä. Mitä heidän olisi pitänyt tehdä? Jäädä hyökkäyksen jalkoihin ja paeta? Antautuessa koko Israel ja sen väki olisi tuhottu. Omahyväiset eurooppalaiset olisivat saaneet ottaa pakolaisaallot vastaan? Hyökkäystä paheksuttiin maailmalla. Tässäkin on mukana eurooppalainen itsepetos. Sivusta oli helppo hurskastella ja huudella välikommentteja. Israel oli yksin. Sen oli yksin taisteltava itsenäisyydestään. Dayanin Sotilaan päiväkirja antaa myös varsin keskinkertaisen kuvan arabien sotilastaidoista; kiekaroivat upseerit ja miehistö, joka antoi heti periksi, kun kova paikka tulee. Tosin taistelevia yksikköjä arabeillakin oli. Neuvostoliiton vaikutusvalta Lähi-idässä oli tuolloin suuri ja on taas nykyisin lisääntymään päin.
Vaikutusvalta yleensä tarkoittaa myös aseapua.
Saksan asenne sotarikoksiin syyllistyneisiin varsinaisiin murhaajiin oli lähes välinpitämätön toisen maailmansodan jälkeen. Useat joukkomurhaajat kulkivat vapaina heidän keskuudessaan ja kävivät töissä, ne varsinaiset juutalaisia tappaneet henkilöt. Vasta Israelin kaapattua Eichmannin ja oikeudenkäynnin ollessa maailmanlaajuinen, kiitos television, monen silmät aukesivat todistajien kertomuksien myötä ja sotarikollisten jahti käynnistyi kunnolla.
Nurnbergin oikeudenkäynti oli riittänyt monelle, oikeudenkäynti, jossa varsinaiset pääroistot saivat tuomionsa. Eichmann Jerusalemissa on pureva poliittinen arvostelma sekä yhden natsirikollisen teoista että koko 1900-luvun eurooppalaisesta poliittisesta kulttuurista ja sitä vaivanneesta itsepetoksen sävyttämästä arvostelukyvyn ja poliittisen ajattelun puutteesta.
Samaan itsepetoksen sävyttämään arvostelukyvyn ja poliittisen ajattelun puutteeseen Eurooppa on vaipunut nykyisin uudestaan EU:n myötä.
Alex Kershawn Dachaun vapauttaja puolestaan kertoo omapäisen yhdysvaltalaisupseerin Felix Sparksin ja hänen jalkaväkiyksikkönsä 500 päivän sotaretkestä, joka alkoi Sisilian maihinnoususta heinäkuussa 1943.
Mikään muu yhdysvaltalainen jalkaväkiyksikkö ei taistellut yhtä paljon tai kärsinyt raskaampia tappioita kuin Sparksin johtamat joukot. Sparks osallistui neljään maihinnousuun ja yleni kapteenista everstiksi johtaessaan miehiä ensin Sisiliassa, sitten Italian ja Ranskan vuoristossa ja lopulta katkerissa talvitaisteluissa Kolmannen valtakunnan rajoilla, fanaattisia SS-joukkoja vastaan. Kun voitto oli käden ulottuvilla, Sparks joutui kammottavaan koetukseen: kykenikö hän kaiken kokemansa jälkeen vastustamaan halua kostaa saksalaisille sotilaille, jotka olivat aiheuttaneet mittaamatonta kärsimystä ja kurjuutta keskitysleirissä?
Sisilian ja Italian rajut taistelut on loistavasti kuvattu kirjassa.
Kun joukot saapuvat Dachaun keskitysleiriin, etenevät siellä ja kohtaavat keskitysleirin kauhut, lukijan valtaa jonkinlainen kauhistus, vaikka asia on ollut tiedossa ennestään. Nämä taisteluiden karaisemat veteraanit eivät olisi ansainneet tätä kauhujen kenttää kiitokseksi Italian ja Euroopan vapauttamisesta, mutta Dachau oli monelle myös lunastus verisistä taisteluista, vastoinkäymisistä, taistelutovereiden menettämisestä kuolleina ja silpoutuneina haavoittuneina. Moni heistä sanoi, että silloin he ymmärsivät, miksi he olivat taistelleet.
En osaa moittia joukkoja siitä, että puhjenneen raivon myötä, jonka kauhistuttavat näkymät aiheuttivat, he laittoivat osan leirin vartijoista, SS-miehistä, seinään vasten ja ampuivat heidät. Felix Sparks ei itse osallistunut ampumiseen vaan yritti rauhoittaa ja estää miehiään.
Yaen Dayanin kirja taas on hieno ja herkkä kuvaus Kuuden päivän sodasta 1967, jolloin Israel murskasi Arabiliiton ylivoimaiset joukot ja säilytti itsenäisyytensä. Mitä heidän olisi pitänyt tehdä? Jäädä hyökkäyksen jalkoihin ja paeta? Antautuessa koko Israel ja sen väki olisi tuhottu. Omahyväiset eurooppalaiset olisivat saaneet ottaa pakolaisaallot vastaan? Hyökkäystä paheksuttiin maailmalla. Tässäkin on mukana eurooppalainen itsepetos. Sivusta oli helppo hurskastella ja huudella välikommentteja. Israel oli yksin. Sen oli yksin taisteltava itsenäisyydestään. Dayanin Sotilaan päiväkirja antaa myös varsin keskinkertaisen kuvan arabien sotilastaidoista; kiekaroivat upseerit ja miehistö, joka antoi heti periksi, kun kova paikka tulee. Tosin taistelevia yksikköjä arabeillakin oli. Neuvostoliiton vaikutusvalta Lähi-idässä oli tuolloin suuri ja on taas nykyisin lisääntymään päin.
Vaikutusvalta yleensä tarkoittaa myös aseapua.
