Luonnon kosketus

Yksin kun kävelet pitkän päivän keskellä hiljaisuutta, kellut jonkinlaisessa luonnon avaruudessa ja tilassa. Kävelystä tulee henkinen kokemus, sielunvaellus maisemassa. Yksin jaksaa juuri niin paljon kuin haluttaa. Välillä yllättävän paljon. Kukaan ei kävele vieressä tai perässä ja seuraa tyytymätön ilme kasvoillaan tekemisiäsi. Joskus muiden kanssa liikkeellä, ei aina edes haluta jaksaa. Sitä pohdiskelee kaikenlaista.

Kosminen vitutus, taloudelliset huolet ja kaupungin pikkuasiat loistavat poissaolollaan. Samoin masennus. Luonnossa en koskaan ole ollut masentunut. Sitä muistelee entisiä reissuja, tuttuja maita, tuosta menin, tuossa näin sen hirven ihan läheltä, tässä kuukkelit tulivat tervehtimään. Ajan kulu tulee useasti mieleen. Maat muuttuvat. Tila pienenee.

Jostain syystä metsolle on säästynyt tuo pieni kulmaus metsää, jossa se asustelee. Muistelen lukeneeni jostain, että metson reviirit, jotka ovat tiedossa, tulisi merkitä ja suojella, samoin kanalintujen tietopesät hakkuualueilla. En usko hetkeäkään, että näitä noudatetaan.

Jututin uralla vanhaa äijänkäppyrää, joka oli kai päivälenkillä Pöykkölästä. Alussa ihan rauhallisen oloinen mies, mutta pulssi alkoi kiihtyä, kun pääsimme joutseniin...

- Eihän ne läskiperseet pääse ilmaan edes, saatana....Pikkusen on pälveä järvessä, niin heti siihen tulevat perrrrkele! Ei ne läskiperseet sitten opi lentämään sssaaatana! Jäät on jo järvessä syksyllä, kun toiset vielä opettelee lentämään perrrrkele!

Jupinaa kuului vielä pitkään hyvää päivänjatkoa toivotuksien jälkeenkin...