On olemassa ihmisryhmä, joka rakastaa omaa ääntään ( ei osaa olla hiljaa
) . on alansa mestari höpöttämisen jalossa taidossa ja jaksaa höpöttää
vaikka koko pimeä päivän aamusta iltaan saakka. Puhun. Hänen ( heidän )
katseensa vaeltaa keskittymättömänä ja sormet melkein rummuttavat pöydän
pintaan, että pääsisi taas ääneen. Kun yritän aloittaa keskustelun
asiasta, hän jähmettyy, suu jää auki ja silmät ammolleen hämmästyksestä.
Mitä ,eikö höpötetäkään? Minua ei kiinnosta hänen höpötyksensä
ja häntä ei minun asiani. Höpöttäjä tarvitsee höpöttäjän ja asian
puhuja asian puhujan. En kestä höpötystä. Hauskaa pitämään? Mieluummin
menen jonnekin keskustelemaan vaikka turvapaikanhakijakriisistä tai
itärintamasta 1943. Ja kyllä nämä ihmisen kehittymisjutut a'la Tommy
Hellsten kiinnostavat, mutta höpöttää en jaksa enkä varsinkaan kuunnella
höpöttämistä. Usein kysymys on myös teeskentelystä. Joissain
tapaamisissa pitää teeskennellä, että olisi jonkin ihmisen puheesta,
höpöttämisestä tai asiastakin kiinnostunut. Sama toki toisin päin. Joku
teeskentelee minunkin kohdallani. Minuutin päästä hän ei enää muista
sanojani. Aidon ihmisen tunnistaa kyllä. Hieno piirre ystävässä on se,
että esim. viikon parin päästä hän palaa siihen, mitä viimeksi olen
sanonut. " Sinä kun sanoit silloin..." Sellaista arvostaa.
