| Kyllä Ounasvaaran herkän maaston kulumisen huomaa heti, kun Isorakan,
golfkentän ja Tottorakan väliselle metsäalueelle tuotiin kiintorasteja.
Missä kiintorasti, siellä ihmispaska. Polkuja ja uria syntyy maastoon.
Säilyisi nyt jonkinlaisena ulkoilualueena vielä 10 - 15 vuotta, jos
Metsän Tapio liikuntakykyä meikäläiselle suo. Näyttää kyllä siltä, että
Ounasvaaraa ei suojele enää kukaan, siellä saa vapaasti puuhastella
lähes mitä tahansa; kaataa keloja, pitää koiraa irti sen kiinnipitoaikana
ja käydä itsekin samalla paskalla, tehdä tulia, ajella moottorikelkalla
ja mönkijällä.. No, kasvaahan se mustikka toki paremmin, kun vaaran
lannoitus toimii. Omistin Kairan kosketus -kirjani Ounasvaaran
metsäluonnolle ja sen asukeille, ehkä joku löytää kirjaa vielä divarista
kolmenkymmenen vuoden päästä, mutta kuolemani jälkeen en välitä
paskaakaan enää minkään kohtalosta. Enää en erikoisemmin jaksa ja viitsi
palopuhein pitää missään mediassa Ounasvaaran suojeluasiaa esillä, se
on aika lailla turhaa. Parempi keskittyä suremaan vaaran kohtaloa ja
nauttimaan viimeisistä yhteisistä vuosista. Ihminen ei tiedä elon
päivistään. Jo huomenna saatan soitella balalaik...mieluummin kultaista
harppua pilven reunalla tai vaihtoehtoisesti voin elää 91-vuotiaaksi tai
johonkin tuon haarukan väliin. Ounasvaaran yläkallioita ja lakea
huuhtoi joskus meri, jääkauden merkkejä näkyy kaikkialla. Ounasvaaran ja
minun kohtaamiseni on vain hetki ikuisuudessa ja maailmankaikkeudessa,
joku voisi sanoa, että merkityksetön, mutta luonto antaa yleensä aina
parasta itsestään, sairaana ja viimeisilläänkin. Ehkä joskus taas meri
pyyhkii Ounasvaaran yläkallioita ja sen nimi katoaa kartoista ja luonnon
pyhä kiertokulku alkaa alusta. Joskus toivon, että ilman ihmistä. |
