Mie olin tottunut erähommista
aika pikaruokiin laavuhommissa...No, kyllä sitä keitteli makaroneja joskus
pakissa ja sekoitti nöttköttiä sekaan. Trangialla tuli jonkin verran tehtyä
jotain - mummon muuseja ja keittoja...Porukoissa kun ryhdyin kulkemaan, ihmettelin
alussa, kun kaverit kantoivat patoja ja kattiloita, peruna- ja lihapusseja
metsään. Ensimmäiseksi piti alkaa nälissään laavulla kuorimaan perunoita! Ja
odottelemaan poronlihakeiton kypsymistä. Toki poronlihakeiton jaksaa
odotellakin, mutta kuitenkin...
...onneksi tuohon aikaan oli
kuitenkin olutta riittävästi mukana. Sitä kannettiin usein yli kylkien
käsikasseissakin mukana. Eihän se mikään olutmäärä tietenkään riittänyt
loppasuille.
Velipoika muistelee Nallen
aikoja, kun menimme muutaman päivän erälle viisi kirkasta mukanamme plus oluet,
olin jo alussa huolestuneena aprikoinut, riittävätköhän ne mihinkään.
Viinan mukanaoloa perusteli
Kreikan filosofiasta jalostuneilla lauseilla: Ei siellä selvin päin kukaan
jaksa iltaa ja yötä olla...
En ole vielä ollut raitistumisen
jälkeen yötä metsässä. Tähänkin on kehittynyt jalo aforismi: Ei viitti selvin
päin koko yötä laavun kattoa tuijottaa.
Kun kehuskelin äskettäin
toimittajaystävälleni raittiuteni kestoa, hänen vastauksensa oli: Eiköhän
ryypätä sen kunniaksi.
Noilta poronlihakeittoreissuilta
jäi mieleen kuolematon metsästysaforismi: Älkää sitten syökö sitä leipää
nälkään!
Periaatteessa se oli käsky.
Ajattelin joskus kantaa viisi Vaasan ruispalapussia mukanani ja jauhaa niitä
leuoissani kuin kone kuusen alla.
Olihan ne hienoja reissuja.
Kuuluivat siihen viriiliin keski-ikään, reissut elähdyttivät ja innostivat,
antoivat aiheen useisiin eränovelleihin.
Yksi huudahdus erityisesti on
jäänyt mieleen.
Pidimme pientä taukoa kairassa,
tai taisimme jo olla laavulla, kun vetäisin makkarapaketista kylmän makkaran
huiviini.
- SÖI KYLMÄN MAKKARAN! huudahti
metsästystoverini järkyttyneenä.
