Pidin alla olevan esitelmän Rovaniemen seurakunnan järjestämässä tilaisuudessa 28.8.2010. Paikalla olivat mm. seurakunnan johtava diakoni Markku Kukkonen, työalasihteeri Tiina Saarela, köyhyystutkija Jouko Karjalainen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta, Lea Karjalainen, Työttömien valtakunnallisesta yhteistoimijärjestöstä ja johtava sosiaalityöntekijä Matti Keränen Rovaniemeltä ja kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä.
Vitsailin, että kirjailijaa ei pitäisi koskaan ajaa ulos hämärästä kammiostaan. Hapuilin päivänvalossa kuin lepakko ts. jännitti pirusti, koska suullisia esitelmiä en ole pitänyt/olen karttanut sitten keskiasteen Rovaniemellä kaukaisessa historiassa. Esiintymiskammon voittaminen oli yksi syy osallistumiseen, lisäksi koin asian tärkeäksi ja olihan se minulle ”läheinen” . Lisäksi Kukkosen Markku onnistui minut ylipuhumaan tilaisuuteen.
Paikalla oli yllättävän paljon asiantuntevaa ja kriittistä väkeä seurakunnan lauantaitilaisuudeksi. Hieman harmitti tietysti seuraavana aamuna, inhimillisistä syistä, että paikalle vaivautunut Lapin Kansan toimittaja ei vaivautunut lainaamaan lausettakaan esitelmästäni. No, hän oli kuitenkin tehnyt lehteen itsensä näköisen jutun, joten tässä asiassa paikallinen lehti ylitti itsensä.
Toisaalta on hyvä pysytellä hieman taka-alalla, kun olen siellä tietoisesti pyrkinyt pysyttelemäänkin. Sain ablodeja ja palautetta, josta voin päätellä, että sanoistani todella pidettiin. Paikalla oli ilmeisesti juuri oikea kohdeyleisö. Ei näitä hopealusikka poikittain suussa syntyneitä valtakunnan jeesuksia.
Työttömyys ja köyhyys
Newsweek. Suomi on paras maa. Suomi on kuin satua. Todella. Koska me olemme nyt niin hyvä ja paras maa niin siirtykäämme toimissamme köyhyyden poistoon Suomesta.
Suomessa n. miljoona ihmistä elää alle EU:n köyhyysrajan.
Lyhyesti minusta: olen .........., olen käynyt Rovaniemellä Ounasvaaran lukion ja kauppaoppilaitoksen ja koin henkilökohtaisesti 90-luvun alun laman vaikutukset. En ole vieläkään päässyt 80-luvulla syntyneistä veloista kuiville; sain huomattavan osan anteeksi veloistani niiden vanhetessa mutta jostain syystä olen yhä velkajärjestelyssä, ilmeisesti lopun ikääni. Jouduin hakemaan velkajärjestelyä, jotta velkaantuminen ei olisi alkanut uudestaan vaikka kahteenkymmeneen vuoteen en ole pystynyt tekemään uutta velkaa.
Luottotietoja minulla ei ole ollut sitten vuoden -90 ja toimeentuloni on pyörinyt siellä minimitasossa vuosikymmenet. Eräänlainen kyseenalainen Suomen ennätys ehkä kyseessä.
Köyhyys oli vähällä tuhota minut, mutta niin ei kuitenkaan ilmeisesti päässyt käymään.
Niin, minut on kutsuttu tänne pitämään puheenvuoro köyhyydestä. Ehkä joidenkin mielestä olen siihen oikea henkilö, toisten mielestä väärä. Vastauksia minulla ei ole siihen, miten köyhyys tulisi poistaa.
Olen useasti kuullut latteuden; kyllä työtä tekevälle löytyy…ehkä löytyykin mutta ei tahdo löytyä palkanmaksajaa, jonka maksamalla palkalla ihminen tulisi toimeen.
Allekirjoittaneelle ja monelle vähävaraiselle, köyhälle, tuttuja sanoja ovat köyhyys, puute, pitkäaikaistyöttömyys, toivottomuus, masennus, velkajärjestely, sosiaalitoimisto, Kela ja työvoimatoimisto. Jatkuva niukkuus. Syrjäytyminen. Huono itsetunto. Alkoholi. Viha. Katkeruus. Talous hajoaa ympäriltä, vaatteet, pesukoneet, televisiot, pölyimurit jne…
Jatkuva kamppailu päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen.
Jossain taka-alalla ovat myös orastava toivo, rakkaus ja usko, sitkeä yrittäminen. Eräät kestävät, toiset eivät.
2007 julkaisin esikoiskirjani ja ällistytin luultavasti suurimman osan väestä ja instituutioista ympärilläni. Tämä kaikki vieläpä työttömänä. Sain kirjastani jopa rahaa. Lisäansioista olin selvitysvelvollinen joka suuntaan, etuuksiani keskeytettiin tutkinnan ajaksi ja periaatteessa ylimääräiset tuloni rokotettiin takaisin taantuvasti tai etukäteen.
Välillä tuli tunne, että olin syyllistynyt johonkin rikokseen yrittämällä kohentaa omalla aktiivisuudellani taloudellista tilannettani.
Taloudellisesti tuntui ja tuntuu yhä, että ponnistelu on turhaa, mutta henkisellä puolella asia on toisin.
Työttömälle yleensä pieni vähäinen ylimääräinen ropo ei merkitse mitään koska se toisaalla otetaan pois.
Köyhyydessään ihminen ajattelee hyvin itsekkäästi: oma napa, oma selviäminen ja oma toimeentulo ovat lähinnä sydäntä. Ei ole aikaa muuhun. Ei ole varaa.
Jokainen kamppailee eri tavoin.
Yksinäinen saattaa tuhoutua, antaa periksi. Ei ole ketään tukemassa.
Mutta myös perhe voi tuhoutua jatkuvassa niukkuudessa. Mitään ei ole eikä mihinkään ole rahaa. Tunteet kiristyvät ja ajaudutaan erilleen. Joitakin kannustetaan asumaan erillään. Yhteiskunta tukee näin paremmin.
Jos esim. kuvitteellinen Seppo menisi naimisiin tai eläisi avoliitossa ja muuttaisi yhteen kaverinsa kanssa, yhteiskunta maksaisi hänelle n. viitisen e/vrk. Elättäminen siirtyisi kaverille. Kaverin tuloista tulisi periaatteessa yhtäkkiä Sepon tuloja. Näin yksilöä, aikuista ihmistä, kannustetaan Suomessa. Puhutaan aktivoimisesta kauniita sanoja.
Työttömän niskaan kaatuu vielä luterilainen syvä häpeä työttömyydestään, köyhyydestään. Työ pyhittää ihmisen ja tekee hänet vapaaksi.
Työllä ihminen itsenäistyy, omalla rahalla. Lauma hyväksyy hänet repimättä häntä palasiksi, koska hän haisee työlle.
Kerjääminen ja kädestä suuhun eläminen vaatii kanttia ja luonnetta, jos haluaa selviytyä.
Periaatteessa työtön/köyhä kerjää rahansa yhteiskunnalta. Hän saa almunsa mm. Kelalta
täytettyään monimutkaisen anomusrituaalin ja riitin; työmarkkinatuki saapuu tiettynä päivänä tilille, jonain päivänä tulee asumistuki, toisena toimeentulovaje, jos sellaista kertyy. Näin vuodesta toiseen.
Päällekkäisiä tsaarin aikaisia mammuttimaisia byrokratioita vähentämällä aikaa ja rahaa jäisi enemmän työttömyyden ja köyhyyden hoitoon.
Minullekin kuten monelle muulle työttömälle on sanottu; mikset mene töihin?
Hyvä kysymys.
Siitä vain hattu kourassa kiertämään. Jos ilmaiseksi saisi jotain tehdä?
Mikä ratkaisuksi?
Mistä oikeita töitä tekevälle eli töitä joista maksetaan kunnon palkka, jolla ihminen tulee toimeen? Yhteisvastuu ja aktiivinen työvoimapolitiikka näyttää olevan sitä, että vain köyhä, työtön ja vähävarainen kantaa vaatimattoman kortensa kekoon suostumalla tai väkisin suostutettuna työhön, josta maksettavalla palkalla ei tule toimeen. Jolla periaatteessa ei ole mitään merkitystä köyhän talouteen, mutta jääpähän ilo käydä ”töissä” jotta eräillä olisi puhdas omatunto. Tämä keinottelu ei poista työttömyyttä.
Helppo-Heikin töistä ei tahdo edes kertyä kunnon verotuloja valtion kassaan.
Köyhyydestä ja työttömyydestä on tehty eräänlainen ase, joka käännetään vähäväkisen paljasta rintaa vasten syyllistämällä hänet heti keskustelun aluksi.
Jos töitä kerran ei ole tarjolla, mistä sadoilletuhansille keksitään mielekästä tekemistä.
Mistä työtön, köyhä, syrjäytynyt, saa itsekunnioituksensa takaisin?
Minä sain sen osaksi takaisin kirjani myötä, tekemällä töitä.
Yksi kirja ei kuitenkaan kanna pitkälle, yksi työllistämistyö, yksi määräaikainen työ, yksi osa-aikainen työ, yksi minimipalkkainen työ. Tilastonikkareille ja turhanlupaajille köyhyys on oiva diaesityksien ja spekulaatioiden lähde.
Ollaanko luomassa työmarkkinat, jossa halvin työntekijä otetaan töihin? Lopulta ilmaiseksi ja lopullisesti kukistettuna.
Useasti sanotaan, että lyhytaikainenkin työsuhde olisi tärkeä henkilölle, joka on pitkään ollut työttömänä. Ehkä näin. Itse näkisin ihmiset pitempiaikaisissa työsuhteissa, joista heille maksettaisiin kunnon palkkaa tilastoilla kikkailun sijasta, palkkaa, jolla he voisivat korjailla hajonnutta elämäänsä ja kotitalouttaan.
Lyhytaikaisen työsuhteen jälkeen työn loppuminen on äärimmäisen turhauttava kokemus, eräänlainen henkinen kidutusmuoto.
Vapaassa demokratiassa ihmisen elämän tulisi perustua vapaaehtoisuuteen ja omaan yrittämiseen, ei pakottamiseen eikä kyykytykseen ja turhaan luukutukseen.
Pakkomääräyskirjeet karenssiuhalla eivät ole enää tätä päivää eivätkä tulevaisuutta.
Nuoren työttömyys ei saisi venyä puolta vuotta pitemmäksi. Pitkäaikainen työttömyys vammauttaa ihmisen. Tuhoaa aikuisen elämän, miksei siis nuorenkin, jolla vielä on haaveita ja tavoitteita elämää varten. Yritetään hoitaa edes nuoret, jos muuhun ei pystytä. Kun kerran maailman paras maa olemme.
Monelle meistä tuttu termi on puun kelottaminen. Puun ravintoketju katkaistaan ja se kuolee hitaasti pystyyn. Näin ei saisi käydä nuorille. Viisi ja kuusikymppisissä miehissä ja naisissa meillä on jo näitä pystyyn kuolleita keloja, köyhyyden tuhoamia ihmisiä.
Nykyajan JSP yrittää parhaansa mukaansa parantaa, kuntouttaa, kouluttaa ja eheyttää köyhää kestämään paremmin köyhyyttään. Olemaan parempi köyhä.
2010 luvun köyhää ei enää kiinnosta sotien jälkeinen köyhyys viisi kuusikymmentä vuotta sitten. Köyhyys on myös tätä päivää. Sen muoto on paljon armottomampi kuluttamiseen perustuvassa itsekeskeisessä ja itsekkäässä ostoyhteiskunnassa, jossa ihmisarvo määritellään rahassa. Ja kun sitä työtäkään ei pian tahdo riittää kaikille, työtä, jolla tulisi toimeen.
Tosiasiassa systeemi on voimaton köyhyyden edessä, köyhyyttä on aina ollut, sitä on yhä ja sitä tulee jatkossa olemaan yhä enenevässä määrin. Köyhyydestä tulee nykyajan kulkutauti ja sen kantajasta spitaalinen, jota kartellaan ja joka täytyy eristää yhteiskunnasta.
Työttömän ja köyhän ääni, avunhuuto, on äänetön, sillä kukaan ei enää kuuntele häntä.
