Pieniä ovat murheet

 

Hieman ihmetyttää tällainen ajatusmaailma, että jos minä teen jonkin jutun lehteen, johon kuuluu kuva ja juttu julkaistaan ilman kuvaa minulta kysymättä, jolloin juttu vääristyy ja jopa asettaa kirjoittajansa naurunalaiseksi, ja jos minä siitä, toisten tekemästä virheestä huomautan, syyllistyn herkkähipiäisyyteen ja kärpäsen tekemiseen härkäseksi. Ryhdytään luomaan tällaista kuvaa, että minä olen syyllinen siihen, että jokin kuva on jäänyt jutusta pois. So not! Tekevälle sattuu.

 

Ei saisi sattua. Olen jonkin verran kuvittanut lehtiin omia juttujani eikä kuvien kanssa oikeastaan ole ollut ongelmia. Olen yksinkertaisessa mielessäni käsittänyt, että Nikonin kuvia voi itse kukin tarpeensa mukaan määritellä esim. Adobella tarkoituksiensa mukaan.

 

Jos juttuun on liittynyt kuva ja kuva ei kelpaa, toimitussihteerin on käytävä juttu läpi, josko siinä on viittauksia kuvaan tai hylätä koko juttu kuvan vuoksi, joka esim. on teknisesti kelpaamaton. Silloin puhutaan hyvistä lehtimiestavoista.

 

Minun tekemiäni virheitä taas etsitään suurennuslasin kanssa ja tullaan riemurinnoin niistä kertomaan, että kun sinä nyt olet tehnyt tällaisen virheen ja sanonut täällä esim. näin…Tiedän kyllä, että tekstejäni nimellä ja nimimerkillä luetaan kuin Piru raamattua ja niistä etsitään piilomerkityksiä, loukkauksia ja rienauksia. 

 

Se harmittaa, jos asiallisesta jutusta jää kuva pois. En usko siihen, että kyllä jokainen tajuaa sen omin silmin, että jutusta on jäänyt kuva pois. Ei ne tajua eivätkä ne halua tajuta. Tällaisessa tapauksessa ihminen monesti piruuttaan heittäytyy tietämättömäksi. Varmaan tulee toimitukseen soittoja, että mitähän tämäkin nyt tarkoittaa ja mihin kuvaan tekstissä viitataan ( no, ei teksti viittaa mihinkään kuvaan tai se viittaa siihen kuvaan, joka on jäänyt pois ).

 

No, elämä on kuin sanomalehti. Se vanhenee käsiin. Tuotamme kuollutta maailmaa; haalistuvia muistoja, kuolleita lehtiä ja metsiä tiedon nälkäämme. Minäkin itken tässä jotain inhimillistä virhettä, joka välttämättä ei ole edes kenenkään virhe ja maailmassa olisi paljon isompiakin asioita murehdittavana.

 

Ihminen on kuitenkin pikkumainen, pienisieluinen ihminen, joka koskaan ei tule valmiiksi eikä täydelliseksi ihmiseksi. Oma rakas napa on niin lähellä kaivella. Taisin tosiaan hyttysenpaskan vuoksi pilata hyvän ystäväni aamupäivän, mutta toivon, että hyvä ystäväni antaa minulle jaloudessaan anteeksi, koska on hyvä ystäväni ja voimme taas tapauksen jälkeen olla hyviä ystäviä.

 

Pienistä asioista saa itsensä suurimpaan raivoon, kaikkein merkityksettömimmistä asioista. Silti, taidanpa minäkin ryhtyä sanomaan kaikille tekemisilleni ja virheilleni vain, että öö, sellaista sattuu, elämä on, huomenna kaikki on jo unohtunut...Yritin parhaani...Olen tyytyväinen lopputulokseen jne...