Kuljet rauhassa metsässä vaikkapa marjassa. Astut harmittoman tuntuiseen lanka-ansaan. Tiukka silmukka kietoutuu nilkkasi ympärille. Ansa oli näkymättömissä ja taitavasti piilotettu. Ajattelet, että katkaisenpa tuosta vain typerän silmukan, mutta kestävä, ohut teräsvaijeri ei niin vain katkeakaan. Temmot narua ja se toinen pää on kiinnitetty raskaaseen pölkkyyn. Et jaksa kantaa pölkkyä mihinkään etkä saa vaijeria poikki. Kysymys on ansasta. Jäät paikallesi odottamaan ansastajaa.
Oheisella periaatteella toimii ketun pyynnissä käytettävä jalkanaru.
Jalkanarun käyttö perustuu kettujen taipumukseen käyttää samaa jälkeä kulkiessaan esimerkiksi haaskalle ja pois sieltä, kun lunta on paljon ja umpihangessa kulkeminen on raskasta. Jalkanarua käytetään kettujen pyyntiin niin, että silmukka asetetaan ketun jäljen ympärille hieman lumen alle piiloon. Jalkanaru kiinnitetään risuun tai jarrukalikkaan, joka hidastaa naruun jääneen ketun kulkua niin, että eläin on mahdollista hiihtää tai juosta kiinni ja lopettaa. Kiinteästi ansaa ei tule kiinnittää, jotta kettu pääsee menemään suojaan eikä hätäänny ja revi itseään.
Kun kettu astuu silmukkaan, laukaisin päästää jousen kiristämään silmukan, jolloin jalkanaru kiristyy niin tiukalle, ettei kettu saa vedettyä käpäläänsä silmukan läpi. Kiristyneen silmukan halkaisijan on lain mukaan oltava vähintään 30 mm, jotta eläimen raaja ei vahingoittuisi. Jalkanaruansa tulee kokea vähintään kerran vuorokaudessa, kuten muutkin elävänä pyytävät ansat. Ansaan jäänyt eläin lopetetaan esimerkiksi haulikolla, pienikaliiperisella kiväärillä tai pistoolilla ampumalla.
Minusta jalkanaru on sadismia ja eläinrääkkäystä. Kettu kyllä tajuaa jääneensä ansaan ja jää hätääntyneenä ja alistuneena odottamaan tappajaansa. Sen hädässä ja paniikista ei puhuta missään jalkanarumainoksissa. Ihminen on viisaudessaan luokitellut ketun vahinkoeläimeksi. Ilman ihmistä se olisi metsässä kuin mikä eläin tahansa ylläpitämässä luonnon tasapainoa. Jos kettu ei muuta vie ihmiseltä, niin ainakin mielenrauhan...
