Sara Melleriä katsoessa unohti katsovansa näyttelijää. Onhan näitä juoppojen mieslaulajien elämästä kertovia elokuvia nähty yllin kyllin ja nyt oli naisen vuoro. Alkoholiin kai se kaatui Kikankin ura ja elämä. Kikka oli ajan ilmiö. Hän ei pystynyt kunnolla uusiutumaan ja ajautui sivuraiteille.
Katselin Anna Paavilainen esikoiselokuvaa tunnin jälkeen pikku pätkissä. Kikka puuroutui ensimmäisen tunnin jälkeen eikä jännitettä elokuvaan löytynyt. Osissa joukkokohtauksissa, yleisö, ohjaus oli suhteellisen kömpelöä eikä varsinaiseen ajankuvaan oikein ollut paneuduttu kunnolla. Ehkä säästösyistä.
...mutta Kikka ( Sara Melleri ) ja hänen musiikkinsa olivat koko ajan läsnä. Sara Mellerin riipaisevat silmät ja kasvot lähikuvissa. Hän oli kyllä sisäistänyt täydellisesti roolinsa. Lisäksi Elena Leeve hänen fiktiivisenä parhaana ystävänään oli todella hyvä ja naisten ystävyys oli herkkyydellä kuvattu.
Kikka oli Matti Nykänen, valtava suosio ja alkoholi suistivat elämän raiteiltaan. Kikasta ei ollut laulamaan masennus- ja itsemurhatangoja/iskelmiä liikkumatta mustiin pukeutuneena lavan reunalla tai isänmaallisia iskelmiä enkelipukuun pukeutuneena. Hän oli liian energinen ja eläväinen laulavaksi sukupuolettomaksi toteemiksi.
Suomen Samatha Fox ja Sabrina tuntuvat yhä loukkaavilta. Kikan aika oli toksisen sovinismin aikaa. Nainen ei ollut ollut vielä mitään. En minäkään varsinaisesti pitänyt hänen musiikistaan, mutta en myöskään pilkannut häntä. Tai pidin, mutten kuunnellut... Iloista ja energistä naista pilkkaa ja loukkaa vain typerys. Ja yleensä millaista naista tahansa...
Sara Melleri oli Kikka.
Paavilainen käsittelee Kikkaa kiltisti, mutta silti traagisesti.
Kikka ( Anna Paavilainen, 2022 ) 3,5/5
