Alaotsikolla: Erään sotakirjan synnyttämiä ajatuksia
Pekka Jaatinen Kiestinki Motti 1941
Jatkosodan alku oli Suomen armeijalle kova. Heinäkuussa 1941 henkensä menettäneitä oli 6 942, elokuussa 8 821 ja syyskuussa 5 199. Vain vuoden 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen luvut vertautuvat näihin lukuihin. Tuolloin kesäkuussa kuolleita oli 8 542 ja heinäkuussa 7 143. Vuonna 1941 raskaat tappiot jatkuivat kuitenkin syksyllä. Vuoden loppuun mennessä kuolleita oli jo 26 896. Kun jatkosodan rintamilla menehtyi noin 63 000 suomalaista, heistä lähes puolet kohtasi loppunsa sodan ensimmäisen puolen vuoden aikana.
Varmasti monia jalkaväkimiehiä, joilla oli perhe, lapsia, työ, maatila, viljelykset jne. ei periaatteessa hyökkäystoimet ja Suur-Suomen rakentaminen voinut vähemmän kiinnostaa. Jatkosodan alku oli kaiketi jonkinlaista hurmahenkistä tappotahtia, nyt otetaan hyvitys ja näytetään myös saksalaisille mallia. Miehiä tapatettiin sumeilematta, jotta hyökkäys etenisi. Pienen maan armeijalla ei tietenkään ollut samankaltaista mahdollisuutta kuin Saksalla ja Neuvostoliitolla, tapattaa kymmenentuhatta miestä tuosta vain jossain operaatiossa. Ja toiset kymmenen ja satatuhatta lisää.
Kurskin taistelussa 4.–22. heinäkuuta 1943 Saksan ja Neuvostoliiton yhteiset pelkät miehistötappiot olivat 1 200 000 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja vangiksi otettuina. Toisessa maailmansodassa kuoli 25 000 000 sotilasta. Haavoittuneita ehkä viisikertainen määrä päälle.
Pekka Jaatinen kertoo, että romaanin Kiestinki – Motti 19411 tärkeä teema on tappamisen vaikeus, jota S.L.A. Marshall tutki (Men Against Fire: The Problem of Battle Command, 1947). Tutkimuksen mukaan vain 25 prosenttia sotilaista pystyy laukaisemaan aseensa vihollista kohti. Myöhemmät tutkimukset ovat tukeneet Marshallin havaintoa.
Ehkä näin on, mutta moni on osunutkin. Tyynenmeren raivokkaissa taisteluissa, jotka usein tapahtuivat jalkaväen lähitaisteluina, ohiampuminen merkitsi usein omaa kuolemaa, tahaton tai tahallinen. Merijalkaväki koulutettiin ja ohjelmoitiin tappamaan, tappamiseen ja käyttämään jalkaväen aseistusta vihollisen tappamiseen. Totta kai sodassa mukana oli myös vakaumuksen omaavia sotilaita. Heistä kertoi mm. Väinö Linnakin ja presidentti Mauno Koivisto on myös kertonut ampuneensa tahallaan ohi vihollisesta.
Ohessa hieman laajemmin Pekka Jaatisen uusimman Kiestinki Motti 1941 herättämän kirjan mietteitä. Jos kirja olisi huono, se ei juuri mietteitä herättänyt. Kiestingin motti 1941 on surullisen kuuluisa hölmön tölmäys sekin, motti, johon suomalaiset joutuivat työntyessään Lapissa liian pitkälle Louhen rataa kohti, osin saksalaisten painostamana, aseveljiä kun oltiin, mutta myös omalla sodanjohdollamme oli näkemyksiä asiasta. Muurmanskin rata oli kuitenkin rata, jota ei saanut katkaista, koska sitä kautta virtasi liittoutuneiden elintärkeää aseapua Neuvostoliitolle, jota ilman Neuvostoliitto ei olisi koskaan kukistanut Saksaa toisessa maailmansodassa.
Voisi humoristisesti sanoa tässä, että nyt on kirjailijalla ollut ” malttia vaurastua ” , sillä Kiestinki 1941 on ammattitaidolla, keskittyneisyydellä ja rautaisella otteella laadittu sotakirja. Jaatisen Kiestinki on lähes dokumentaarinen esitys mitä tulee suomalaisen osapuolen kuvauksiin. Venäläisen tarkka-ampujan tarina on periaatteessa turha. Tämä on tietysti vain minun mielipiteeni. Tarkka-ampuja tulee liian iholle, melkein kirjan päähenkilöksi.
Väinö Linna etäännytti Tuntemattomassa sotilaassa vihollisen, ei juuri antanut hänelle kasvoja. Venäläinen ei ollut ihminen, vaan vihollinen ja luoti tuli jostain tähdättynä, harhaluotina tai kimmokkeena ja tappoi. Venäläinen vilahteli taustalla jossain metsänrajassa, johon tuli suunnattiin.
Pekka Jaatinen kuvaa kuitenkin venäläistä tarkka-ampujaa hyvällä otteella ja antaa kuvan myös siitä, mitä Neuvostoliiton puolella oikein tapahtuu. Molemmin puolin ollaan taktisesti hyvin perillä kaikesta toiminnasta, ehkä jalkaväkimiehiksi liiankin hyvin. Heidän osansahan yleensä oli pelkkä odottelu, marssi, hyökkääminen ja puolustaminen. Kiestingin motti täytyy kuitenkin selittää, miksi siihen jouduttiin ja millaiset siellä olivat olot, ja hyvä niin. Kiestingistä ei ole paljoa sotakirjallisuudessa juuri kirjoitettukaan.
Pekka Jaatinen käyttää myös onnistunutta henkilökuvausta; on kertojan ja kokemuksen ääni ja yhtäkkiä se katkeaa kesken lauseen, luoti tulee ja kertoja vaihtuu. Valinta kertoo juuri sodan sattumanvaraisuudesta. Kukaan ei ole turvassa.
Kenraali Siilasvuon hahmo on klassikko. Siihen kirjailija on nähnyt vaivaa. Siilasvuo on puun ja kuoren välissä. Hän tietää faktat, mutta Saksan sodanjohto painaa jatkuvasti päälle ja Siilasvuo joutuu useita kertoja päivässä kuuntelemaan Falkenhorstin scheissea, sadatteluja ja painostusta puhelimessa. Itse saksalaiset joukot taas eivät pääse mihinkään ja heidän koko pohjoinen sotaretkensä epäonnistuu täysin Muurmanskin valloitusta myöten. Siilasvuon ja Halstin keskustelut ovat äärimmäisen mielenkiintoisesti kuvattuja.
Itse en käyttäisi Pekka Jaatisesta nimitystä sotakirjailija, vaikka hän sodasta pääasiassa kirjoittaakin. Kirjailija mikä kirjailija. Armoitettu taustatyön mestari ja kokenut luennoitsija ja esitelmöitsijä, joka esiintyy mielellään ja jota myös pyydetään paljon puhumaan. Kirjassa Kiestinki tulee esille myös pudasjärveläisten rajut tappiot Kiestingissä ja Pekka Jaatinen oli muistini mukaan juuri äskettäin puhumassa uudesta kirjastaan Kuusamossa.
Olen lukenut Pekka Jaatiselta lähes kaikki kirjoittamansa kirjat. Minulla on omat suosikkini niistä. Viisiosainen kirjasarja Lapin sodasta on tietysti omaa luokkaansa.
Pekka Jaatisen Kiestinki: Motti 1941 on kenties paras häneltä lukemani kirja. Yleensäkin se voisi olla hänen paras kirjansa koskaan. Suomalaisen sotakirjallisuuden aatelia synkästä aiheestaan huolimatta. Historia on aina kirjoitettava oikein, ei uusiksi väärin. Suomessa on onneksi säilynyt runsaasti aluperäistä aineistoa, dokumentteja, elämänkertoja ja osa sodan kokeneistakin veteraaneistakin on vielä hengissä. Siitä lähteestä on hyvä ammentaa.
Sotahan on laillistettua tappamista. Voit vapaasti tappaa ihmisiä ja tulla sodan jälkeen kotiin ja jatkaa elämääsi. Olet kuitenkin muuttunut mies. Olet periaatteessa tappaja. Elä siinä sitten elämääsi muistojesi ja kokemuksiesi kanssa. Tulee mieleen Francis Ford Coppolan elokuva Ilmestyskirja. Nyt. Mitä eroa oikeastaan eversti Killgorella ja Kurtzilla on? Ei mitään. Killgoren helikopterihyökkäys vietnamilaiseen kylään on silkkaa hulluutta ja Kurtz, josta on annettu salainen tappomääräys, viidakossa on jo tullut hulluksi, jos ei alunperinkin ole ollut sitä. Kilgorella on kuitenkin lupa tappaa. Laillisesti.
Pekka Jaatinen on onnistunut täydellisesti Kiestingin motin tapahtumien kuvauksessa loppukesästä ja syksyllä 1941. Venäläisen tarkka-ampujan tarinassa voisi olla jonkinlaista symboliikkaakin: Venäjä vihollisena viereltämme ei kuole eikä katoa koskaan.
Suosittelen lämpimästi kirjaa hyvän kotimaisen kirjallisuuden ystäville ja Suomen historian ja sotahistorian harrastajille ja tietysti muillekin myös.
Loppuun otteita JR 53:n sotapäiväkirjasta
JR 53, poislukien I/JR 53 ja II/JR 12 sekä saksalainen osasto Schreiber olivat motissa. Pohjoisessa venäläiset rykmentit JR 242 ja JR 611, idässä Louheen johtavan rautatien suunnassa JR 426. Kiestinkiin johtavan radan katkaisi JR 758. JR 53:n komentaja evl Jussi Turtola kaatui 29.8. ja uudeksi komentajaksi määrättiin 4.9. lähtien eversti Aarne Kiira. Motin aikana rykmentti joutui torjumaan kaikkiaan 44 venäläisten suorittamaan hyökkäystä. Kapustnajapurolle meni 10.8. lähes 2800 miestä, mutta pois tuli 4.9. vain n 800. Motissa on arvioitu kaatuneen kaikkiaan yli 1600 suomalaista ja saksalaista miestä. Vihollinen pyrki kuluttamaan JR53:n joukkoja päivittäin toistuvilla hyökkäyksillä. 22.8. hyökkäykset keskeytettiin ja ne jatkuivat 1.9 pienemmillä voimilla (426.JR ja 611.JR). 88.Divisionan vahvuus oli 9078 miestä, 10 kevyttä panssarivaunua, 31 kpl 76 mm tykkiä, 8 kpl 122 haupitsia, 82 konekivääriä ja 264 pikakivääriä. Saksalaisten ilmapommituksessa oli kaatunut divisioonan komentaja kenraalimajuri Zelentsov ja hänen tilalleen määrättiin Erillisen Prikaatin komentaja eversti Solovjov. Motin huoltaminen ilmateitse ei riittänyt.
Disioona J antoi 2.9. aamulla käskyn joukkojen järjestelyistä rautatien suunnalla. Osasto Könösen rintamavastuun otti saksalainen Konekivääripataljoona KKP 13. JR53 motin olkopuolella olevat osien oli pidettävä asemansa Hangasvaaran länsipuolella. Everstiluutnantti Selinheimo päätti että motista on murtauduttava ulos. JR53:n komentajaksi määrätty eversti Kiira hyväksyi suunnitelman ja siirtyi motin alueelle. Illalla 2.9. irtautui II/JR53, sitten III/JR53 ja lopuksi Osasto Schreiber. Kaatuneet, joita ei oltu ennätetty evakuoida haudattiin Kapustnajaojan tuntumassa olleen komentopaikan maastoon, rautatien molemmin puolin. Kaikkea kalustoa ei saatu evakoitua. 2.9. klo 17.34 eversti Palojärvi antoi käskyn Divisioona J:n vetäytymisestä motista Veturipuron tasalle. Osmo Hyvösen tutkimusten mukaan Divisioona J:n kokonaistappiot olivat 3080 miestä, joista 893 kaatunutta. Suomalaisia haavoittui 1273 miestä ja kaatui 408 miestä. Tappiot olivat lähes 50 %. Saksalaisen Osasto Schreiberin vahvuus oli 217 miestä.
14. Armeijakunnan esikunnan 4.9. klo 13.00 valmistuneessa taistelukäskyssä nro 28 todettiin Kiestingin mottitaistelujen päättyneen vihollisjoukkojen lyömiseen. Käskyn mukaan joukot siirtyvät yleishyökkäykssen, tavoitteena Kiestingin takaisinvaltaus. Hyökkäys alkoi 15.9. ja sitä jatkettiin 20.9. asti ilman ratkaisevaa läpimurtoa ja Kiestingin takaisinvaltausta.
