Kummasti ne ovat aina Argentiinan finaalit, voitetut, jotka parhaiten ovat jääneet mieleen, suosikkifinaaleina. Pahin pettymys oli vuonna 1970, kun Italia hävisi Brasilialle 1-4. Vuoden 1978 finaali on oikeastaan paras, huumaava Argentiina voitti Hollannin 3-1. Ja vuoden 1986 finaali, jossa Argentiina voitti Länsi-Saksan. Kaipa Argentiinan pelissä on jotain lumoavaa, taitoa ja taidetta, härkämäistä puurtamista ja elämää suurempia tunteita - kuten eilinenkin osoitti.
Eilinen finaali oli ensimmäinen finaali, joka oikeasti sykähdytti vuoden 1986 jälkeen. Kuolematon klassikko jää ikuisesti aikakirjoihin, piipitetään siitä sitten mitä tahansa. Ranskahan on periaatteessa siirtomaajoukkue, afrikkalaisilla pelaajilla Ranskan kansalaisuus ja Marokko Ranskan B-joukkue. Sama jos meillä olisi 4x400 metrin viestissä neljä mustaa juoksijaa, jotka saaneet Suomen kansalaisuuden ja he juoksisivat olympiakultaa Suomelle.
Ei tuntuisi kyllä missään.
Pieni virkistys oli Espanjan mestaruus 2010.
Argentiinassa jalkapallo on uskonto ja taikausko. Tosiaan, Argentiinassa joukkueessa ei yksikään primadonna valittanut ja itkenyt hetkeäkään oloaan tai olemattomuuttaan joukkueessa. Saumattoman joukkuehengen voitto. Muutama ylilyönti sattui, mutta mitä me pumpulipojat tiedämme paineista, kun koko kansakunta odottaa vain maailmanmestaruutta kotiin.
Itse musertuisin paineista varmasti jo marssiessa rangaistuspotkupilkkua kohti, lyyhistyisin kentälle ja minut vietäisiin nyyhkyttäen pois paareilla.
Mestaruus meni kansakunnalle, joka ansaitsi ja ansaitsee sen.
