Maaemon kainalossa

Täydellinen paikka hiljaisen hetken viettoon. Vielä. Läheisellä pikkulammella eräs rakensi parakkikylän tällaisen " pyhän " paikan rannalle. Odottaisi yksityisiltä maanomistajiltakin hieman luontoarvojen ymmärrystä ja kunnioittamista. Sai kai " kaveriluvan " rakentaa pohjavesialueelle...

Tirsat maaemon kainalossa. Sekuhäntä maastossa eilen, ei marjastusta. Tuulista, hiljaista luonnossa. Näyttää tämäkin jänkä tuihoutuvan jatkuvan mönkijärallin takia. Ainoa rauhallinen paikka toistaiseksi tällä seudulla, tuohon kumpuun joku värkkää laavua turisteilleen. Voisi kiinnittää huomiota myös siihen, että ympäristö pysyy esiteltävässä kunnossa. Yllättävää lukijapalautetta tuli metsätien päältä. Olen tavallaan jo unohtanut itseni eräkirjailijana enkä edes tunnista itseäni oheiseksi, lueskelen omiani kirjojanikin joskus, että minäkö tämän todella kirjoitin. mutta aina mukava kuulla, että teksteistä pidetään. Käyhän se useasti mielessä, että vielä " yleisön " pyynnöstä....

 

" Olen pitkään ihmetellyt tapaa, jolla metsästysuutisoinnissa vaietaan eläinten mielestä ja näkökulmasta. Samaa tekee mm. Ylen Eränkävijät-sarja. Fokus on ihmisten saamissa "elämyksissä", kun taas eläinten kärsimys ja kuolema piilotetaan. Tämä taas estää epämukavien ja silti erittäin tärkeiden eettisten kysymysten heräämistä ".

Ajatuksia?

Noin pohdiskeli Elisa Aaltola Facebook-profiilissaan tässä taannoin. Rohkenin lainata hänen pohdintansa ja yhden kuvan jutusta blogiini. Vastasin omalta osaltani juttuun ja vastaus sopinee hyvin tämän päivityksen luonteeseen. Elisa Aaltola (s. 1976 Petäjävesi) on suomalainen filosofi, joka on erikoistunut eläimiä koskeviin eettisiin ja filosofiin kysymyksiin, ympäristöetiikkaan sekä normatiiviseen moraalipsykologiaan. Aaltola väitteli Turun yliopistosta filosofian oppiaineesta vuonna 2006, ja hänen väitöskirjansa käsitteli eläinten moraalista arvoa. Hän on dosentti Turun yliopistossa ja työskentelee Turun yliopistossa filosofian kollegiumtutkijana. Aiemmin Aaltola on toiminut yliopistolehtorina ja yliopistotutkijana Itä-Suomen yliopistossa sekä tutkijana ja opettajana Lancasterin yliopistossa ja Manchester Metropolitan -yliopistossa.

JV: Ohjelma on muutenkin lapsellinen ja siihen on vedetty aivan turhaan lapsia mukaan. Periaatteessa ase kuuluu nuoren käteen vasta asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen, jossa aseenkäsittelytaidot painetaan muistiin ja selkäytimeen. En oikein jaksa ymmärtää lapsimetsästäjiä, taitaa olla niin, että mitä nuorempana paadutat mielesi eläinten tappamiselle, sitä helpompaa se on myöhemmässä iässä. Metsästyslaukaukseen liittyi usein ja melkein aina varmistava laukaus, jolla varmistetaan, että saalis on kuollut, varsinkin iso ja potkuissaan arvaamaton. Varmistuslaukaus lopettaa myös eläimen kärsimykset. Usein laukaukseen liittyy joskus pitkällinenkin saaliin etsintä, jonka aikana saalis kärsii tai menehtyy kivuliaaseen, tuskaa tuottamaan haavaan, esim. hirvi keuhko-osumaan....Pienriista lopetetaan usein kalikalla kopauttamalla. Metsästäjänä olen kokenut myös riistan hädän, varsinkin silmissä, kun eläin ei pääse enää pakoon ja tietää kuolevansa. Muutama tällainen katse sai minut periaatteessa lopettamaan metsästyksen ja lopettamaan myös eränovellien kirjoittamisen. En jaksanut enää kirjoittaa eläinten tappamisesta ja siitä, että eränkävijä kokee mielihyvää saalistaan. Ne jututhan myivät. Metsästys, saaliin saaminen ja saalin ihannointi. Tosin eränovellikin on muuttumassa ja se muuttuu kai niin, että varsinaisesta eränovellista ei enää puhuta. Eikö rinnalle voitaisi tuoda luontonovelleja, marjastusnovelleja ja yleensä ihmisen luontokokemuksia ilman Salattujen elämien mäntysuopaoopperaa.