On kyllä hillastus mieluisampi harrastus kuin pelkkä piereskely. Eikö se ole jokaisen oma asia, kuinka paljon tai kuinka vähän hilloja kerää. Menee maku koko hillastuksesta, jos tilalle tulee ahneus ja määrä. On ansaintahillastusta ja elämyshillastusta. Kuulun jälkimmäiseen. Minulle hillastus on elämys, siihen liittyy läheisesti luonto, valokuvaus, vanhojen paikkojen luoma menneisyys ja nostalgia, muistot hillastuksesta joskus nuorempana 90-luvulla vanhempien kanssa. Siirryin aikoja sitten pieneen ämpäriin juuri henkisistä syistä; riittää minulle, sopii kätevästi reppuun, joskus täytenä ja joskus ei, ja pikku hiljaa niitä kertyy, jos on kertyäkseen. On hyviä hillavuosia ja huonoja hillavuosia. Aina hillaa jossain on, ei Lapissa sellaista jänkää ja suota ole, jota hillastaja ei ole kävellyt. Kyllähän pyörämies jonkinlaista kuntoa tarvitsee, autolla ja mönkijällä pääsee hillan viereen. Omin avuin sinne on selvittävä ja yritettävä etsiä sellaisia paikkoja, joissa muita ei näy. Aina kun ryhdytään suorittamaan ja kiirehtimään, menetän innostuksen asiaa kohtaan ja katselen pääsyä pois paikalta; verenmaku suussa puurtaminen ei ole minun juttuni. En myöskään tunne sanaa kiire, termi, jonka ihminen on keksinyt, ei luonto. Lapsena en saanut hillakauhua, koska minua ei viety väkisin suolle. Taisin siellä kuitenkin olla useasti mukana...Tietysti poimisin yli kylkien, jos hillaa olisi paljon ympärillä. Olen enemmän keskittynyt korpihillaan. Jängällä oleva pieni piiperöhilla ei juuri kiinnosta, eikä maan tasalla olevalle hillalle oikein taivu selkäkään. Hilla on ahneen marja. Onneksi hillastuskausi on kuitenkin lyhyt; ihminen ei ehdi sairastua ahneuteen. Ja oikeasti ahne ihminen on ikuisesti ahne ilman hillaakin. Mustikkojakin yhdessä kummussa oli, mutta mustikka ei oikein herätä innostusta vaikka mukava sitäkin on poimia...
