Eräkirjailijana arvostan Mia Takulan tekstiä ja uskon joka sanaan mitä hän kirjoittaa. En ole aiemminkaan arvostanut salametsästäjiä, pelkkiä paskiaisia, mutta auton renkaita puhkovat ja naisia syrjäisillä metsäteillä uhkailevat aseistetut miehen tapaiset tuskin ovat enää edes ihmisiä ollenkaan. Takula ei ole virallinen susitutkija, mutta osaltaan tekee jäljitystyötä mm. ottamalla talteen susien pökäle- ja kusipaikoista näytteitä DNA-tutkimuksia varten. Näin saadaan susilaumojen alkuperää tarkemmin kartoitettua. Taidan ryhtyä kutsumaan susivihaajia tästä lähtien raaseporilaisiksi. Mikähän näiden eri susihavaintojenkin totuus on? Valehtelemalla jälkien määrää ja susihavaintoja saadaan tappolupia enemmän. Syrjäiset metsätiet " miinoitetaan " riistakameroilla ja partio on kymmenessä minuutissakin paikalle, jos kamera hälyttää. Pääosassa kuitenkin Susien mailla kirjassa on susi ja luonto. Mia Takulassa on jäljellä vielä kaiken ihastelijaa ja pienestäkin haltioitujaa. Hän on myös armoitettu eränkävijä, kaipaa metsään ja yöpyy vaivattomasti milloin missäkin. Oma erikoisuutensa kirjassa ovat hänen eväspöperöidensä kuvaukset. Maaseutukouluissa rehtorit joutuvat kutsumaan poliisin turvaamaan opettajan oppituntia, kun hän paikallisten uhkailuiden kera pyrkii antamaan oppilailleen positiivista valitusta suden elämästä, siis faktoihin perustuvaa, ei kansantaruihin. Yksi parhaista erä- ja luontokirjoista, joita olen lukenut ( jota olen yhä lukemassa ) . Susivihaajien maailma on raadollinen maailma, hävytön ja härski, ei nykyaikaa, susivihaaja ei ole ihminen vaan enemmän peto kuin susi. Sudella on lauma ja perhe, jota sen alfapari yrittää pitää koossa ja sapuskoissa. Laumat ovat pieniä ja ne yleensä tuhotaan aina ihmisen toimesta loppuun. Alkukantaisen ja liuskaotsaisen petovihan maassa tarvitaan Mia Takulan kaltaisia suden puolustajia. Kaikki ovat sovittavissa ja neuvoteltavissa, mutta sudenvihaaja ei sovi eikä neuvottele, hän haluaa vain tappaa suden.
Yksi sympaattinen piirre Susien mailla -kirjassa on hän ja he sanan käyttäminen susista. Yleensäkin eläimistä. Mia Takula perustelee asian hyvin kirjassaan. Hän puhuu suoraan myös vegaaniudesta. Sudet puolestaan ovat saaneet upeita kutsuma- ja lempinimiä, rakkaalla sudella on monta nimeä; hännikäs, jouhikuonot, metsänharmaat, metsänkoirat, villahännät jne.
Hieno kirja. Toivottavasti mahdollisimman moni lukee sen. Ilman poliisivartiota.
5/5 pisteet, jos niitä nyt erikseen tarvitsee mainita...
