Sääliksi käy Rovaniemen lähiluonto.

En valokuvaa kaupungin lähiluonnon käynnissä olevaa tuhoamista ja päiväreissulla ei ehdi hieman kauemmaksi, josta saattaisi koskematonta metsää löytyä. Talousmetsät ovat hieman kuin puistossa hiihtäisi; on sähkölinjaa, moottorikelkkareittiä, hakkuuraiskioita, istutusmetsää, harvennusmurroksia, moton ajamia melkein metrin syvyisiä kuraisia juoksuhautoja. Ei sellaista paikkaa ole, ettei sitä ihmisen käsi ole jyrännyt. Jossain ehkä pieni niemennokka säälistä säästynyt tai saareke, jänkien laidoilla hieman suojaisia rääseikköjä. Mitättömän kokoisia metsän palasia, joilla metsän monimuotoisuuden kannalta ei ole mitään merkitystä. Keitteleppä siinä sitten laput silmillä nokipannukahvit ( lainaan tässä hieman Anttia ) laput silmillä, kun kauempana joku heiluu kaivinkoneen kanssa hiki silmillä. Mene näille kertomaan, että säästäisit edes jotain, vaikka sitä lammen rantaa, mutta ehei, se mökkikin pitää siihen kummulle saada parhaalle näköalapaikalle.

Eihän sitä tiedä tulevaisuutta, jos Herra suo, ehkä muutto jonnekin luontoystävällisempään kaupunkiin tai pitäjään, jossa kairaa ja luontoa ja sen monimuotoisuutta riittää, tulee joskus ajankohtaiseksi. Toisaalta omia reissuja voisi hieman laajentaa, mutta eipä se siitä paljoa kummene.

Olen käynyt tuntureilla muutaman kerran, mutta eipä ole Lapin hulluus juuri iskenyt. Olen metsän ja korven ystävä, jota sitäkin kyllä Ylä-Lapissa riittäisi, en jaksaisi enkä viihtyisi kauaa silmänkantamattomiin yltävässä kivirakassa. Eikä Lapissakaan mitään rauhaa ole. Vesitaso tuo lammelle ryyppyporukan juuri kun saat laavusi pystyyn.

Valokuvani antavat siis hieman toisenlaisen kuvan Rovaniemen lähiluonnosta; tosin monet kirjoitukset eivät. Blogini Juhani Vallin reviiri Ounasvaara-osiossa suomin aika suorin sanoin Ounasvaaran käynnissä olevaa tuhoamista.

Saapa nähdä sulan maan aikana, mitä Kulmunkivaarassa ja Konttijärven kieppeillä on talven aikana

tapahtunut. Onhan siellä Metsäoppilaitoksen harjoittelumetsää, mutta se on hieman eri asia. Onneksi alueella on isoja jänkiä, joiden reunamailla saa päivän olla rauhassa – jos malttaa pysytellä paikoillaan. Onhan luontoharrastukseni osin myös kuntoiluharrastus; reppu on raskas ja jalka nousee vielä, tosin kaikenlaista kremppaa ja kramppia riittää ja lepopäivät alkavat olla normia.

Sydän suree tietysti myös uskollisten paikkalintujen ja nelijalkaisten vuoksi. Sitkeinä sisseinä vuodesta toiseen ihmisiä vältellen. Aina lohdullinen ajatus on, että kun maa on murskattu, se saa hetken toipua ja metsän väellä on rauhan aika. Kulkijaa, metsän käyttäjää ja raiskaajaa tietysti riittää. Eläähän Suomi metsästä. Ja metsä kuolee Suomesta.

Voisihan sitä ottaa jonkin teemakuukauden, että kuvaisi vain ihmisen aiheuttamia tuhon jälkiä, saastaröykkiöitä, tyhjiä bensatynnyreitä, luontoon hylättyä romua ja valtavaa, ylimielistä hakkuujälkeä, jota ihmettelee, että mikä puu tässä maassa on korvannut tuon moton murskaaman puun määrän.

Hiljainen yksikseen kulkija menee metsään kuin kirkkoon. Toiset menevät kurasaappaat jalassa alttarille, juovat alttarilla viinit, syövät leivät ja jättävät paskan paikalle perästään.