Ennemmin
pettää rauta kuin liha. Rankka metsästysreissu takana. Aamusella mennessä
hajosi pyörä ja olin jo keskeyttää reissun, mutta sinni ei antanut periksi.
Hiki lensi selästä ja ties mistä… Metsätie oli vielä jäätyneillä juonteilla,
joka edesauttoi pyörän hajoamista. Polkaisin oikuttelevia vaihteita apinan
raivolla, jotain katkesi, vääntyi ja murtui. Sarda tuli tiensä päähän. Ammuin
uskolliselle sotaratsulle symbolisesti armahtavan niskalaukauksen. En viitsinyt
hylätä pyörää metsään, joten soitin hakijan paikalle iltapäiväksi. Kiitos noutajalle hausta. Metsästelin päivän ja
tein parit tulet. Muutama havulintu vilahti ja riekkotokka. Jos jotain olen
elämässä oppinut, on se, että köyhältä otetaan aina huvi ja ilo pois
tekemisistään, ennemmin tai myöhemmin. Aina joku rikki. Eihän se mikään kulu
eikä säry, kun istuu sisällä keskellä vaatteita, ettei tule pyykkiä ja katselee
ulos ikkunasta huokaillen, että minäkin voisin…No, minä voin. Olen hankkinut
uutta sitä mukaa, kun vanha hajoaa. Uusi reppu, uudet saappaat. Uuden veroinen
trangia, jonka sain joskus väärtiltä lahjaksi ja otin käyttöön tänä syksynä. Metsästys-
ja pyöräilykausi alkaa olla takana, joten ei tässä mitään hätää ole.
Metsästys
on ollut hieman ylimääräinen ohjelmanumero tänä syksynä. En tiedä, miksi
oikeastaan innostuin kulkemaan aseen kanssa metsällä. Ehkä vaihtelun vuoksi.
Jonkinlaista tyytyväisyyttä kuitenkin miehessä havaittavissa, että vielä
innostuu erähommistakin ja jaksaa painaa raskaita keikkoja, tosin omaan
tahtiin, jolloin itse voi määritellä jaksamisensa. Kai sitä halusi tuon pienen
alueen tutkia, kun sitä oli monta syksyä suunnitellut. Siinä kun on pieni maa,
jossa kaupunkilaismetsästä saa metsästää ilman eri maksuja. Eihän siinä maita
paljoa ole ja kulkijaa näyttää riittävän.
Upean
kaunis päivä oli. Aamulla oli rapsakka pakkanen ja ensimmäiset tulet piti tehdä
melkein heti ja vaihtaa pyörän kanssa hikoilleet vaatteet kuivempiin, juoda
kupposet ja tyynnyttää mieli päivän seikkailuihin. Vanhemmuuteen osaa olla jo
hätkähtämättä ja panikoitumatta vastoinkäymisistä, mutta vituttaahan se välillä
kuin pientä oravaa. Luonto huuhtoo kuitenkin ärtymyksen mukanaan
kosketuksellaan ja olemassaolollaan.
|
