Olen koonnut oheen Normandian maihinnousuun liittyviä vanhoja kirjoituksiani.
6.6.2019 tulee kuluneeksi 75 vuotta Normandian maihinnoususta 1944 Ranskan rannikolle. Maihinnousu periaatteessa pelasti puolet Euroopasta joutumasta Neuvostoliiton terrorin alle.
Ohessa panssarikenraali Pattonin puhe miehilleen maihinnousun aattona. Puhe on tuon ajan kontekstissa ja persoonallisen ja ammattitaitoisen ammattiupseerin näköinen.
Sotilaat!
Olemme kuulleet kaikenlaista soopaa, että amerikkalaiset tahtoisivat muka pitää näppinsä erossa tästä sodasta - etteivät he muka tahtoisi taistella. Se on kylläkin paskapuhetta. Amerikkalaiset rakastavat sotaa, perinteellisesti. Kaikki tosi amerikkalaiset rakastavat taistelun melskettä. Amerikka rakastaa voittajaa. Amerikka ei siedä hävinnyttä silmissään. Amerikkalaiset halveksivat pelkuria. Amerikkalaiset pelaavat vain voittaakseen. Sen tähden Amerikka ei ole koskaan hävinnyt eikä vastakaan häviä yhtä ainutta sotaa, sillä pelkkä ajatuskin tappiosta on vastenmielinen amerikkalaiselle.
Ette te kaikki kuole. Vain 2% teistä kuolee jossakin isommassa taistelussa. Kuolemaa ei pidä pelätä. Jokainen pelkää ensimmäisessä taistelussaan. Jos joku väittää muuta niin hän on helvetin suuri valehtelija. Mutta tosi mies ei koskaan anna kuolemanpelon vaientaa kunniantuntoaan, velvollisuudentuntoaan maataan ja miehuuttaan kohtaan.
Koko armeijassaolon ajan te olette kironnut "tätä perkeleen höykytystä", niin kuin te sitä nimitätte. Sillä höykytyksellä on ollut tarkoituksensa; sen tarkoitus oli tehdä teistä valppaita ja kouluttaa teidät salamannopeasti tottelemaan käskyjä. Ellei sitä olisi ollut niin kuka tahansa saksalainen kusipää voisi hiipiä teidän taaksenne ja iskeä teidät kuoliaaksi pelkällä paskaisella villasukalla.
Armeija on joukkue. Se elää, nukkuu, syö ja taistelee joukkueena. Kaikenlaiset lorut yksilöllisestä sankaruudesta ovat täyttä paskaa. Ne löyhäpäiset äpärät jotka kirjoittelevat sen tyylistä soopaa Saturday Evening Postiin eivät tiedä todellisesta taistelusta yhtään sen enempää kuin nussimisestakaan.
Meillä on maailman paras muona, parhaat varusteet, paras henki ja parhaat miehet. Piru vie, sääliksi käy niitä surkeita paskiaisia jotka joutuvat vastatusten meidän kanssamme. Emme ainoastaan tapa heitä, vaan kiskomme perkele heidän suolensakin elävältä ulos ja rasvaamme niillä tankkiemme telaketjut. Murhaamme koko saatanan hunnilauman läjäpäissä. Sota on veristä puuhaa. Vuodattakaa vihollisen verta, tai he vuodattavat teidän vertanne. Repikää auki heidän vatsansa. Ampukaa heitä. Kun kranaatit räjähtelevät ympärillänne ja tajuatte, että kasvoiltanne pyyhkimänne rapa onkin asetoverinne verta ja sisälmysten jäänteitä, niin tiedätte jumalauta mitä teidän pitää tehdä!
En halua kuulla mitään viestejä, joissa sanotaan "pidämme kiinni asemistamme". Helvetti, mehän emme ole kiinnostuneita pitämään kiinni yhtään mistään, paitsi vihollisen kiveksistä. Me etenemme ja jatkamme etenemistä riippumatta siitä, pitääkö meidän mennä vihollisen yli, ali vai läpi. Me solahdamme heidän lävitseen niin kuin paska tinatorvesta.
Aina välillä tulee valituksia, että painostamme miehiämme liikaa. Minua eivät sellaiset valitukset piru vie hetkauta. Uskon vanhaan viisauteen, että pisara hikeä säästää litran verta. Mitä kovemmin me painamme päälle, sitä enemmän saksalaisia me tapamme. Mitä enemmän saksalaisia tapamme, sitä vähemmän meidän miehiämme kuolee. Hyökkääminen merkitsee pienempiä tappioita pitkällä aikavälillä. Muistakaa se, joka mies.
Jos teihin osuu, te voitte silti vielä taistella. Sekään ei ole paskapuhetta. Joka saatanan miehellä on oma tehtävänsä. Yhdenkään miehen ei pidä ajatella vain itseään vaan myös kaveriaan, joka taistelee hänen vierellään. Me emme halua pelkureita tähän armeijaan. Heidät pitäisi nitistää kuin kärpäset. Jos he jäävät eloon, niin he palaavat kotiin ja siittävät lisää pelkureita. Naimatouhut pitää jättää niille, jotka taistelevat. Rohkeat miehet siittävät lisää rohkeita miehiä.
Painakaa tämä mieleenne, miehet! Näytetään niille saatanan saksalaisille. Minä tahdon, että ne natsikusipäät nousevat takajaloilleen ja ulisevat: "JEESUS KRISTUS! NYT SE PERKELEEN KOLMAS ARMEIJA JA SE SAATANAN PATTON TULEVAT TAAS!"
Minä haluan päästää helvetin irti siellä ja pyyhkäistä kaiken maan tasalle. Ja sen jälkeen me teemme pienen huviretken niiden keltaperseisten japsien luo ja teemme niistä selvää ennen kuin merijalkaväki saa kaiken kunnian.
Ja kun te palaatte kotiin te voitte sanoa erään suuren asian. Te kiitätte vielä kaikki Jumalaa kolmenkymmenen vuoden kuluttua kun istutte takkatulen ääressä pojanpoika polvillanne ja hän kysyy mitä sinä teit sen Suuren Toisen Maailmansodan aikana, eikä teidän tarvitse vastata: "Lapioin paskaa Louisianassa"."
Panssarikenraali George Pattonin kuuluisa puhe Kolmannen armeijan miehilleen Normandian maihinnousun aattona.
ooo
Kaikki kunnia Neuvostoliiton sotilaalliselle panokselle toisessa maailmassa, liittoutuneiden sotilasavun näytellessä merkittävää osaa Neuvostoliiton menestyksessä, mutta minun silmissäni Euroopan todelliset vapauttajat tulivat lännestä.
Normandian maihinnousun tunnistaa moni nykynuorikin Steven Spielbergin ansiokkaan elokuvan Pelastakaa Sotamies Ryan ansiosta.
Normandian maihinnousu varmisti myös taisteluhalukkaan vastavoiman Euroopan länsipuolelle Neuvostoliiton ts. Stalinin divisioonien hyökyä vastaan. Ehkä Neuvostoliitto olisi voittanut yksinkin, oikeasti, Saksan, mutta olisi samalla nielaissut koko Euroopan hallintokoneistonsa alle.
Maihinnousupäivän taistelut olivat lyhytkestoisia ja rajuja. Sillanpääasema saatiin muodostettua ja joukkoja ryhdyttiin laivaamaan Englannista massiivisia määriä Ranskan maaperälle.
Moni maihinnoususta selvinnyt miestä ajatteli, että sota olisi syksyyn mennessä ohitse.
Totuus paljastui liittoutuneille pian. Vastassa oli itärintaman taisteluissa karaistunut, kovaotteinen Saksan maajoukkojen asevoima, joka ei antanu tuumaakaan ilmaiseksi hyökkääville joukoille. Caen piti vallata maihinnousupäivänä, siitä taisteltiin viikkoja äärimmäisen rajuissa taisteluissa. Cherbourgista käytiin raju taistelu. St. Lo vallattiin. Saksalaiset olivat mestareita käyttämään läpäisemättömien pensasaitojen kuvioimaa maastoa taisteluissa hyväkseen.
Heinäkuun loppuun mennessä liittoutuneet olivat menettäneet 120 000 miestä kaatuneina, haavoittuneina, kadonneina ja vankeina. Vasta Falaisen motin lauetessa elokuussa 1944 liittoutuneet pääsivät kehittämään hyökkäysvoimaa työntyäkseen Pariisia ja Saksan rajaa kohti. Falaisen motista liittoutuneet saivat merkittävän määrän sotavankeja, n. 50 000 miestä. Itse motin purkautumisväylä oli kuolemankuja saksalaisille joukoille, joiden perääntyminen muuttui verilöylyksi liittoutuneiden ilmavoimien hallitessa ilmaherruutta alueella.
Surullinen Operaatio Market Garden (”Kauppapuutarha”) oli liittoutuneiden sotilasoperaatio syyskuussa 1944. Sen tavoitteena oli ottaa haltuun saksalaisjoukkojen miehittämän Alankomaiden suurimpien jokien ylittävät sillat ja siten helpottaa liittoutuneiden etenemistä Saksaan.
Operaatio olikin menestyksekäs Nijmenegissä sijaitsevan Waalin sillan valtaamiseen asti, mutta yleisesti sitä pidetään epäonnistuneena, koska Arnhemissa sijainnutta Reinin ylittävää siltaa ei onnistuttu valtamaan vaan brittiläinen 1. laskuvarjodivisioona tuhoutui lähes kokonaan. Liittoutuneiden kokonaistappiot operaatiossa n. 17 000 miestä.
Hurtgenin metsän taistelu on nimitys sarjalle taisteluita, jotka käytiin Yhdysvaltain ja Saksan välillä toisen maailmansodan aikana. Se käytiin 19. syyskuuta 1944 ja 10. helmikuuta 1945 välisenä aikana vain 129 km² levyisellä käytävällä Saksan ja Belgian välisellä rajalla Hurtgenin metsässä. Amerikkalaisten kokonaistappiot kohosivat tuona aikana sietämättömiksi, n. 50 000 mieheen.
Täytyy muistaa, että itärintamalla soti kaksi häikäilemätöntä diktaattoria käytössään satoja divisioonia ja miljoonia miehiä. Esim. Kurskin taistelussa 4.7. - 22.7. 1943 saksalaisten ja venäläisten yhteiset kokonaistappiot olivat n. 1,2 miljoona miestä, 2500 tankkia, 2000 lentokonetta. Ensimmäisestä maailmansodasta yhä painajaisia näkevät lännen demokratiat eivät ikinä olisi suostuneet moiseen teurastukseen. Hitlerille ja Stalinille miesten hengellä ei ollut minkäänlaista merkitystä.
Toinen maailmansota Euroopassa jatkui Normandian rannikolta vielä pitkien, katkerien ja veristen taistelun jälkeen toukokuuhun 1945 saakka, jolloin Saksa viimein antautui. Saksan armeija antautui 4. toukokuuta liittoutuneiden marsalkka Montgomerylle Lüneburgin nummella Saksassa. Saksalaisten kenraalien täytyi allekirjoittaa rauhansopimus liittoutuneiden päämajassa Ranskassa Reimsissä. Saksa suostui antautumaan ilman ehtoja. Neuvostoliitto ei tyytynyt tähän, ja Berliinissä pidettiin 8. toukokuuta uusi allekirjoitustilaisuus venäläisen marsalkka Zukovin läsnä ollessa.
Kylmä sota alkoi heti toisen maailmansodan jälkeen.
ooo
Sotahistoria on monelle loppuunkaluttu luu. Moni kieltää historiansa kokonaan. Joskus itsestäkin tuntuu, että miksi yleensä luen näitä, kun osaan suurin piirtein ulkoa toisen maailmansodan päätapahtumat ja sodan kulut. Eläytyvä ja ammattitaitoinen historioitsija saa kuitenkin aina menneet tapahtumat elämään. Antony Beevorin Normandia 1944 kertoo kouriintuntuvasti ja järkyttävästi Normandian maihinnousun vaiheet, kun maihinnousukaistoilta päästiin eteenpäin ja varsinainen maasodankäynti alkoi. Kirja loppuu Pariisin vapautukseen. Itse sota loppui vasta seuraavana vuonna. Saksalaisten joukkojen vastarinta vain tiivistyi Saksan maaperällä.
Beevor hehkuttaa useasti, että Waffen SS-joukot olivat fanaattisia, Hitlerille uskollisia aivopestyjä joukkoja. Ehkä olivatkin, mutta sotimisen ja tappamisen taidon he ainakin osasivat. Saksalaisille tarjottiin vain ehdotonta antautumista. Tavallaan sodittiin myös Euroopan olemassaolossa. Beevor esittää kirjan lopussa mielenkiintoisen kysymyksen. Mitä olisi tapahtunut, jos maihinnousu olisi epäonnistunut?
Tiedossahan on Neuvostoliiton työntyminen Eurooppaan ja Euroopan vapautumisesta Neuvostoliiton hirmuvallan alta vasta -90 luvun alussa.
Mitä olisi tapahtunut, jos USA ja muut liittoutuneet eivät olisi antaneet massiivista talous- ja aseapua Neuvostoliitolle? Toisen maailmansodan jälkeen syttyi Kylmä sota ja liittoutuneille tuli kiire perustaa uudelleen Länsi-Saksan asevoimat, mm. Luftwaffe organisoitiin uudelleen; useasti sodassa taistelleiden miesten toimesta.
On surullista, että sota on aina samanlaista. Ranskan vapauttamisessa tehtiin molemmin puolin määräämätön määrä sotarikoksia; vankeja ei otettu. Käsky oli, että he vain hidastavat joukkoja ja sitovat miehiä vartiointiin. Saksalaiset kostivat vastoinkäymisiään ranskalaisille siviileille. Venäjän rintamilla raaistuneet saksalaiset joukot sotivat raa'asti ja armottomasti. Liittoutuneiden massiivinen ilmaylivoima ei aina ollut kaikkein tehokkaimmasta päästä; se surmasi tuhansia ranskalaisia siviilejä, sodan väistämättömiä tappioita ja satoja omia miehiään ellei tuhansia väärin merkityillä pudotuksillaan.
Panssarivaunujen miehiä kaavittiin lusikalla talteen pakkeihin tuleen ammuttujen tankkien sisältä. Liittoutuneiden panosta Euroopan valtauksessa on aina vähätelty. Se on täysin kohtuutonta. Stalin johti omia joukkojaan idässä miehiä säästämättä armottomasti ilman sääliä. Tappioista ei välitetty.
Beevor osoittaa myös säälimättömästi, kuinka pieniksi kymmeniätuhansia miehiä komentavat upseerit muuttuvat kilpaillessaan keskenään kaluunoidensa taikka saavutuksiensa määrällä. Beevor käsittelee melko raadollisesti brittien menestyksekkään marsalkka Montgomeryn taktisia virheitä, väärinarviointeja ja pelkästä pikkumaisuudesta ja mustasukkaisuudesta amerikkalaisten joukkojen menestystä kohtaan johtuvista hidasteluista ja katkerista syytöksistä sodan jälkeen. Montgomeryn tuiskinnan alle hautautui kunnianosoitus brittien sinnikästä ja sitkeää sodankäyntiä kohtaan. Murskattujen pensasaitojen, tykistökeskityksien, rikkiammutun maaperän, kuolleiden sotilaiden, ystävän ja vihollisen, kuolleiden eläimien, romusta täyttyneiden ahtaiden teiden helvetillisessä sekasorrossa ehti aina jossain pommikuopassa sodan infernon keskellä kiehauttaa kello viiden teen.
Kovaotteinen säälimätön kirja eräästä historiamme taitekohdasta.
ooo
Monella on käsitys, että kaikki ratkesi Normandiassa kesällä 6.6.1944, kun liittoutuneiden massiivinen maihinnousu onnistui
ja sillanpää saatiin melkoisen vaivattomasti Omaha Beachin katkeraa taistelua lukuunottamatta luotua.
Monella nykyisin ja monella tuolloin. Näin ei tapahtunut.
Varsinaiset veriset ja rajut taistelut vasta alkoivat maihinnousun jälkeen.
Täydennysmiehen osa Hurtgenin metsän taisteluissa 1944.
Ardennien läpimurtotaistelujen varjoon on jäänyt verinen taistelu Hurtgenin metsästä, jonka saksalaiset olivat linnoittaneet lähes lähipääsemättömäksi ansaksi. Lisäksi vuoristoinen ja rotkoinen, tiheä puusto ja talviset olosuhteet loivat ankean ympäristön teurastukseksi muodostuneesta taistelusta talvella 1944 - 1945.
Hürtgenin metsän taistelu on nimitys sarjalle taisteluita, jotka käytiin 19. syyskuuta 1944 – 10. helmikuuta 1945 Yhdysvaltain ja Saksan joukkojen välillä toisessa maailmansodassa vain 129 km² levyisellä käytävällä Saksan ja Belgian välisellä rajalla Hürtgenin metsässä.
Walter Modelin johtamat saksalaiset puolustivat aluetta sinnikkäästi kahdesta syystä: Alue toimi Ardennien taistelun hyökkäyksen valmistelualueena ja siellä sijaitsi Schwannenauelin pato, jonka avaaminen olisi tulvittanut joen alajuoksun estäen saksalaisilta sen ylityksen. Yhdysvaltain sodanjohto ymmärsi tämän vasta useita tappioita kärsittyään ja niinpä saksalaiset pystyivät pitämään alueen hallinnassaan Saksan viimeisen länsirintamalla tehdyn suurhyökkäyksen aloittamiseen.
Taistelu alueen hallinnasta ratkaistiin vasta Ardennien taistelun jälkeen, jolloin yhdysvaltalaiset kärsivät siellä noin nelinkertaiset tappiot saksalaisiin verrattuna.
Amerikkalaisten kokonaistappiot Hurtgenin metsän taisteluissa liikkuvat noin 33 000 - 55 000 miehen tappioissa, 9000 miestä menetti taistelukykynsä sairauden, paleltumien tai omien tulen vuoksi.
"One way or another, they got you. You froze to death or you got sick or you got blown to bits." Said Leonard Lomell, an Army lieutenant and a survivor of Hürtgen
Täydennysmiehen osa Hurtgenin helvetissä oli varsin ankea.
Romaanissaan Point of No Return Martha Gellhorn kirjoittaa mustaa huumoria tosiasiasta: " Kersantti Postalozzin mukaan täydennysmiehet pitäisi ampua jo täydennysvarikolla vaivan säästämiseksi. Hänen mukaansa ruumiiden vienti takaisin on pelkkää ajanhukkaa ".
Jos täydennysmies selvisi kahdesta ensimmäisestä rintamavuorokaudesta, hänen eloonjäämisennusteensa kohosi huomattavasti. Mukaan tuli miehiä, jotka olivat fyysisestä kelpaamattomia jalkaväen raskaisiin taisteluihin. Miehet eivät kestäneet kylmää, kuraa, sadetta. Miehet eivät olleet henkisesti valmistautuneita sotaan. Heitä ei ollut siihen koulutettu, eikä heitä ollut opetettu tottelemaan käskyjä. He eivät tienneet mitään konekivääristä eivätkä osanneet tehdä mitään sen toimintahäiriöille. Hyviä miehiä, mutta heidän paikkansa ei ollut taistelussa.
He kuvittelivat rintamalle tullessaan, että käsiaseet olivat ainoa vaara. He eivät olleet osanneet kuvitellakaan miinoja, heittimiä, tykistöä ja tankkeja. Saksalaiset ampuivat valmiiksi mitattuihin maali-alueisiin mm. latvapanoksia, jotka räjähtivät herkällä kosketuksella puiden latvastoissa ja kylvivät siten sirpalemyrskyn maahan, puiden palasia ja kranaatinsirpaleita. Täydennysmiehille huudettiin, että älkää menkö makaamaan, muodostatte vain suuremman maalialueen sirpaleille.
Hurtgenin metsässä näkyvyys kiväärille saattoi parhaimmillaan olla viisikymmentä metriä. Niin tiheää se oli. Joka paikassa oli miinoja ja saksalaisten taitavasti rakentamia kk-pesäkkeitä, sulkuja ja ansoja. Kun täydennysmiehet eivät tulittaneet, he vastasivat, että vetivät siten vain lisää vihollisen tulta niskaansa. Täydennysupseerit olivat yleensä yhtä avutonta ainesta. Heidät piti periaatteessa alentaa, jotta he pystyivät oikeissa taisteluissa uudelleen saavuttamaan arvonsa.
Jalkaväki liukasteli, kaatuili ja kiroili liejuisessa, kivisessä ja juurakkoisessa, jyrkässä maastossa. Heittimen vastaosalle oli vaikea löytää kovaa maata. Kaikkialla oli pehmeää ja vetistä. Miehiä meni jatkuvasti miinoihin ja haavoittuneiden huudot raastoivat muiden hermoja. JSP:lle virtasi metsästä lakkaamaton virta miehiä. Saksalaiset olivat pirullisen taitavia miinoittajia ja tuntuivat tasan tarkkaan tietävän amerikkalaisten maaston käytön taktiset opit.
Hyiset syyssateet koettelivat molempia osapuolia. Ruostuneet ampumatarvikkeet aiheuttivat toimintahäiriöitä aseissa. Univormut ja saappaat mätänivät. Paleltumavammat romahduttivat miesten taistelukunnon nopeasti. Jalkojen pitämistä kuivina korostettiin miehille. Saksalaisten väkivaltainen tiedustelut estivät usein miehiä huoltamasta itseään ja varusteitaan hieman taaempana, jonne oli viritetty kamiinalla lämmitettyjä telttoja.
Miehet hytisivät kaatosateessa ja söivät kylmää muonaa. Yli kolmekymmentävuotiaat eivät kestä rintamaoloja ja alle kaksikymppiset eivät ole henkisesti ja fyysisesti tarpeeksi kypsiä, totesi eräs upseeri. Ikävä kyllä, suurin osa täydennysmiehistä oli juuri joko alle kaksikymppisiä tai yli kolmekymppisiä.
Kirvestä metsässä ei voinut käyttää, koska niiden ääni veti välittömästi puoleensa saksalaisten heitintulta.
Saksalaiset olivat raivanneet tulisektoreita äärimmäisen tehokkaille ja tulinopeille MG-42 -konekivääreilleen ja maalittaneet jokaisen polun ja tienhaaran heittimilleen ja tykistölleen. Tämän vuoksi amerikkalaiset joutuivat etenemään vaikeakulkuisessa metsässä. Taistelut jauhoivat Hurtgenin metsässä viikkokausia. Monien osastojen taisteluarvo heikkeni merkittävästi. Miehiä eivät riittänyt enää kouluttamaan ja neuvomaan täydennysmiehiä.
Saksalainen jalkaväkimies ei Hurtgenin metsässä juuri amerikkalaisten tankkeja kumarrellut. Niitä väijyttiin panssarinyrkkien ja panssarikauhujen kanssa, kuten suomalainen mieskin teki Kannaksella 1944. Saksalaiset käyttivät tiheässä metsässä panssarinyrkkiä myös lyhyen kantaman minitykistönä. Jos amerikkalainen mies kuoli, haavoittui, kiroili ja kärsi Hurtgenin metsässä, ei saksalaisella jalkaväkimiehellä olleet olot yhtään sen kummemmat.
Saksalaiset käyttivät tankkejaan myös psykologisena aseena. Päivisin ne olivat kaivautuneena asemiin, mutta lähtivät aamu- ja iltahämärissä sekä säännöllisesti keskellä yötä liikkeelle kuin aaveet, jyrisyttäen valtavia moottoreitaan ja tulittivat umpimähkään sen verran, että kokematon osa vastustajan joukoista joutui paniikin valtaan. Amerikkalaiset ajoivat panssaritorjuntavaunuja tukemaan miehiään etulinjaan. Ne puolestaan tarvitsivat suojakseen jalkaväkiryhmän ja miinanraivaajia ja olivat saksalaisten herkeämättömän mielenkiinnon kohteina.
Lopulta tankkimiehistöt pelkäsivät metsää enemmän kuin jalkaväkimiehet. Raskas tykistö, 88-milliset, heittimet, raketinheittimet, tuntuivat kaikki kohdistavansa tulen tankkeihin. Saattoi tapahtua, että niistä ei päässyt vuorokausiin ulos ja jos erehtyi nousemaan vaunuistaan tarpeilleen, kuolema tuli heti.
Marraskuun puolivälissä ilmat kylmenivät. Metsä peittyi paksun lumikerroksen alle. Miehiä paleltui hengiltä. Kuusi miestä oli jähmettynyt riviin paksuun lumeen hyökkäysmuodostelmassa, ase ojossa. He olivat kuolleita. Paleltuneet hengiltä. Saksalaisten tappiot olivat yhtä pahoja. Poteroista saattoi löytyä pelkkään uupumukseen kuolleita miehiä
Hurtgenin metsän verilöyly nimettiin molemmin puolin: Nibelungin taistelu, vuotava haava, Kuolemantehdas, Hemingway vertasi Hurtgenin ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Paschendalen teurastukseen erotuksella, että Hurtgenissa kranaatit räjähtelivät puissa.
Kenttäsairaalat tukehtuivat haavoittuneiden, silpoutuneiden, taisteluväsymystä potevien, romahtaneiden ja paleltuneiden miesten vyöryyn.
Osapuolet ryhtyivät yhä enenevässä määrin turvautumaan tykistöönsä. Sadat putket muuttivat jo ennestään sekasortoisen metsän maanpäälliseksi helvetiksi. Kranaatit repivät, ruhjoivat ja raastoivat puita, ilmassa oli miljoonia sirpaleita, miinakentät lensivät tulituksessa ilmaan. Kaikkialla oli hylättyjä, osuman saaneita ja rikkimenneitä varusteita, hylkyjä ja hajalle ammuttuja bunkkereita ja juoksuhautoja, kk-pesäkkeitä.
Hyökkäyksiä hyökkäyksien perään, vastahyökkäyksiä, kylien valtaamisia ja niiden menettämisiä, takaisinvaltaamisia. 8. divisioona valtasi lopulta Hurtgenin kylän raivokkaassa rynnäkössä. Kylän taloissa käytiin mieletöntä ja raivoisaa lähitaistelua mies miestä vastaan kranaatein, kiväärein ja konepistoolein.
Lopulliset tappioluvut olivat järkyttävät. Amerikkalaisista 8000 miestä oli kokenut psyykkisen romahduksen. Amerikkalaiset menettivät Hurtgenissa 120 000 miehen taisteluvoimasta 33 000 miestä. Jotta divisioona saisi aikaa toipua kenraali Hodges päästi sen viimein lepoalueelle. Saksalaisten tappioista ei ole tarkkaa tietoa, ehkä kokonaismäärä 12 000 miestä. Puolustajan tappiot yleensä puolustussodassa ovat aina merkittävästi pienemmät.
Voisi kuvitella, että ne täydennysmiehistä, jotka marssivat Hurtgenin metsään ja ulos sieltä jatkamaan taisteluita, olivat katkeroituneita, kyynisiä ja kovia ja mikään ei enää hetkauttanut heitä. He olivat käyneet läpi helvetin ja oppineet tappamisen kantapään kautta. He vihasivat saksalaisia. Heistä oli yksinkertaisesti sodan lakien mukaan tullut tappajia.
Neljännen divisioonan rintamavastuu " lepoalueella " oli 56 kilometriä pitkä. Neljännen divisioonan vahvuus oli puolet entisestä vahvuudesta.
Jos joku kuvitteli selvinneensä, Hitler laittoi muutamaa päivää myöhemmin liikkeelle viimeisen epätoivoisen suurhyökkäyksensä, hyökkäyksen Ardenneille. Suurhyökkäyksen alussa saksalaisten vahvuus oli 200 000 sotilasta, 600 panssarivaunua ja 1900 tykkiä. Vuoden 1944 lopulla vahvuus oli 500 000 miestä, 1800 tankkia, 1900 tykkiä ja määräämätön määrä lentokoneita. Ardennien hyökkäys yllätti liittoutuneet alussa täysin ja monet yksiköt ja joukko-osastot yksinkertaisesti jyrättiin murskaksi.
Moni Hurtgenin taisteluista selvinnyt ei enää muistanut, että oli itkenyt kuin lapsi piilossa muilta, kun Hurtgenin teurastamon taistelut olivat olleet ohitse. Aseisiin oli taas tartuttava. Eräät isoherrat olivat sotaeuforiassaan ja väärissä analysoinneistaan hekumoineet, että Berliinissä oltaisiin ennen joulua 1944.
Taistelut jatkuivat yhä.
Lähteenä mm: Antony Beevor, Ardennit 1944. useat linkit; Hurtgen Forest, The Battle of Hurtgen Forest, Wikipedia
