 |
| Kolusin eilen aamusella Virikkolammentietä Kursunkijärven itäpäähän, josta uraa Kulmunkivaaran kylkeä pikkulammelle. Piti käydä lampea tervehtimässä, en jaksanut odottaa juhannukseen asti ilmojen lämpiämistä. Lampi oli vielä jäässä. En muista, että olisin jalkamiehenä näin aikaisin keväällä ollut näissä maisemissa liikkeellä. Kevään tulo tuntui hieman pysähtyneen. Luonto veti kuin henkeä takatalven jälkeen. Hiljaista oli. Virikkolammentie oli ihan tukossa vielä ja taluttelin lähinnä pyörää järvelle saakka. Tullessa koukkasin metsätietä Ranuantielle, josta oli hyvä lasketella Pöykkölää kohti. Tulihan tuossa kolmisenkymmentä kilometriä pyörää ja kävelyä. Katastelin pitkään maastossa leirin ympärillä kyitä, mutta ei näkynyt. Olen yhden täällä kerran tavannut keväällä, kun oli lämmittelemässä mättäällä kevään auringossa. |
 |
| Kursunkijärvi vielä jäässä. Muutama heinäsorsa sulassa. |
 |
Kyllä tätä kävelee ja kesti vielä palatessakin.
|
 |
| Hermo lepää jängän rauhassa. |
 |
Yleensä pikkulammen sinisen silmä on vilkuttanut tervehdyksen pitkän talven jälkeen, mutta hyvä näinkin. Kohtahan se on sula.
|
 |
Mikäs tässä oli ollessa; keittelin kahvia, tankkasin ja torkahtelin tulilla välillä. Lämmetä pitää ennen kuin luonto pääsee vauhtiin.
|
 |
| Avara hiljaisuus. |
 |
| Nyt kun Suomessa on vallalla hakkuukiima, herää kysymys, kannattaako metsään kiintyä? Tiettyyn paikkaan. Eräänä päivänä se voi olla pois, sen keskelle on revitty tie ja vaellat hakkuuraiskiolla. Jänkää on vielä, mutta se saatetaan muuttaa turvesuoksi. Nouset kalliolle ja eräänä päivänä se saattaa olla kaivoksen tuhoama tai sitä ajetaan kilon kappaleina murskaamolle. Tuhoamalla luonnon ihminen tuhoaa itsensä. Ihmiskunta tekee hiljaista, laajennettua itsemurhaa. Loppu häämöttää jo. |
