Henkikettuni

Eilen oli  henkiketun hetki. Kirjoitin blogiini 12. toukokuuta 2017: Partioketun lisäksi olen tavannut retkilläni myös henkikettuni. Partiokettu on reiteillään, henkikettu on aina mukana; vaellamme hiljaisuudessa, metsän veljet. Henkikettu kulkee vierellä tai takana, istuu sivummalla tulilla, leijuu jänkien, hankien yllä, ei jätä jälkiä. Sen katse on ikiaikainen ja viisas. Joskus sen katse muuttuu sellaiseksi, että se saa ihmisen häpeämään ihmisyyttään. Vuosisatojen vaino on jättänyt kettuun jälkensä, mutta aina joku selviää. Luonto elää omilla ehdoillaan ja voisi oikein hyvin ilman ihmistä. Kiitos kettu, että maltoit istahtaa hetkeksi. Kaukaahan sinä minua tarkkailit, mutta oli kiva tavata.