Katja Kettu - Rose on poissa ( WSOY, 2018 )

Maaginen tarinankertoja Katja Kettu.

Joskus kun Katja Ketusta puhuu, tulee vastaan ennakkoluuloja, ärsyyntymistä Ketun henkilöhahmosta ja tietenkin ilmaisuvoimaisesta, rehevästä tekstistä, jossa kirjailija käyttää äidinkieltään oikein työkaluna, kuten sitä pitääkin käyttää, ei tylsytä, eikä ryöstöviljele, ei köyhdytä, ei matki, eikä lainaa.

Kun kirjailija uskaltaa mennä sen rajan yli, että hän ei enää pyri miellyttämään lukijaa olemuksellaan ja aihevalinnoillaan vaan kirjoittamalla hyvin, voidaan puhua oikeasta kirjailijasta. Viihdekirjailijat ovat oma lukunsa.

Paras Katja Ketulta lukemani kirja.

Katja Ketun tapa käyttää suomen kieltä tulisi jo yleisesti tunnustaa.

Aihevalinnoissaan hän on onnistunut. Onneksi hän kuitenkin sijoitti uuden kirjansa nyt ison veden toiselle puolen eikä Venäjälle tai Neuvostoliittoon. Ymmärrettävää tietysti on, että yhteinen historia itänaapurimme kanssa kiehtoo moni kirjailijoita. Sotakirjallisuuskin elättää monia sotakirjailijoita. Ja rikoskirjallisuudessa rikos yleensä tulee Venäjältä – puuduttavasti. Ja toistuvasti.

Luulisin, että tilastollisesti Katja Ketulla on myös paljon mieslukijoita. Mies, voita ennakkoluulosi ja lue enemmän naiskirjailijoiden tekstejä! Ihan oikeasti, he osaavat kirjoittaa hyvin, myös tunteista ja rakkaudesta. Kukapa tietäisi esim. enemmän äidinrakkaudesta kuin nainen, äidin lapsena tai äitinä.

Katja Kettu, valokuvaaja Meeri Koutaniemi ja toimittaja Maria Seppälä julkaisivat kaksi vuotta sitten teoksen Fintiaanien mailla, jossa he jäljittivät Michiganissa ja Minnesotassa suomalaisten siirtolaisten ja chippewa-intiaanien jälkeläisiä, fintiaaneja. Teos antaa tukevan selkänojan Katja Ketulle. Taustatyö on kunnolla tehty.  Fintiaanien maailma on jäänyt kaihertamaan kirjailijan mieltä ja mieli on muokannut kokemuksista, nähdystä ja kuullusta hienon tarinan.

Muutamien arvostelujen Twink Peaks –viitteet eivät ole pahasta, mutta niiden ei pidä antaa alentaa Rose on poissa –romaani pelkäksi mystiseksi dekkariksi. Sitähän se ei ole.

Rakenteeltaan Rose on poissa on kirjeromaani, mutta selkeä sellainen. Kummallakin  kirjoittajalla on tunnistettavat piirteensä – Rose kirjoittaa ennen katoamistaan vuonna 1973 ja Lempi, tytär, tässä ajassa. Kettu hallitsee rakenteen hyvin ja lukija pysyy tarinassa mukana.

Kirjan hakusanoja ovat siirtolaisuus, sorto, nuorten tyttöjen hyväksikäyttö, vähemmistöt, valtaväestö, marginaalissa eläminen, suvaitsemattomuus, itsensä etsiminen ja eheyttäminen. Rose on poissa ei ole mikään elämänhallintaopas vaan vakavasti otettava suomalainen kaunokirjallinen esitys, romaani, yksi parhaista taas pitkään aikaan.

Katja Ketun toistaiseksi paras kirja. Kirjailija, jonka ääni kuuluu kauas.

Rose on poissa ( WSOY, 2018 )

5/5

Katja Ketun uusi romaani intiaanien ja suomalaisten jälkeläisistä on tykitystä heti alusta alkaen