Märyksi muuttui Kristiina Mäkelän ja Jenni Kankaankin finaali eilen.
Taisin joku aika sitten mainita kisojen alussa, että taitaa olla tulossa kaikkien aikojen suomalaisten selityksien kisat. Mollivoittoisesti mennään.
Muutamia valopilkkuja on ollut, en enää muista ketä, mutta mitali ei ole ollut lähelläkään.
Mollivoittoisesti mennään loppuun saakka. Juon kupillisen kahvia, jos SImo Lipsanen tuo tänään mitalin ja pelastaa Suomen yleisurheilun ja nämä turhat urheilukihot taas kerran muutamaksi vuodeksi.
Onneksi muiden maiden urheilijat ovat olleet hyvässä vireessä ja finaaleissa on nähty hienoja suorituksia.
Se henkinen valmennus puuttuu. Mutta siinäpä hakkaavat turhautuneena
päätään seinään. Henkinen valmennus valmentaa urheilijaa kestämään
kisapaineita ja hallitsemaan omaa mieltään ja hermojaan.
Myös loukkaantumisalttius kertoo siitä, että jotain tehdään väärin.
Oi voi, Jenni Kankaallakin olisi periaatteessa mahdollisuus ollut ottaa vaikka mitali. Pronssi ja hopea olivat alekorissa naisten keihäänheitossa.
Urheilun outo laki kuitenkin on, että jos jonkin finaalin tulostaso laskee vaikkapa miesten pituudessa alle 770:n ja mitalikolmikko hyppää 767, 755 ja 746, suomalainen hyppää 731 ja on kuudes ja voivottelee kun hyppy ei kulkenut.
Mutta äläpä huoli - kun päästään kotikamaralle, nämä urheilijat alkavat taas rennon letkeästi tehdä kesän kärkituloksia, omia ja Suomen ennätyksiään eri kyläkisoissa.
Meillä on näitä "huippu"-urheiluvalmentajia yleisurheilussa että päät kolisevat yhteen. Näkisi vielä jossain niitä huippu-urheilijoitakin.
Pasila - Narvan marssi.
