Täydennysmiehen osa Hurtgenin metsän taisteluissa 1944.

Ardennien läpimurtotaistelujen varjoon on jäänyt verinen taistelu Hurtgenin metsästä, jonka saksalaiset olivat linnoittaneet lähes lähipääsemättömäksi ansaksi. Lisäksi vuoristoinen ja rotkoinen, tiheä puusto ja talviset olosuhteet loivat ankean ympäristön teurastukseksi muodostuneesta taistelusta talvella 1944 - 1945. 

Hürtgenin metsän taistelu on nimitys sarjalle taisteluita, jotka käytiin 19. syyskuuta 1944 – 10. helmikuuta 1945 Yhdysvaltain ja Saksan joukkojen välillä toisessa maailmansodassa vain 129 km² levyisellä käytävällä Saksan ja Belgian välisellä rajalla Hürtgenin metsässä.

Walter Modelin johtamat saksalaiset puolustivat aluetta sinnikkäästi kahdesta syystä: Alue toimi Ardennien taistelun hyökkäyksen valmistelualueena ja siellä sijaitsi Schwannenauelin pato, jonka avaaminen olisi tulvittanut joen alajuoksun estäen saksalaisilta sen ylityksen. Yhdysvaltain sodanjohto ymmärsi tämän vasta useita tappioita kärsittyään ja niinpä saksalaiset pystyivät pitämään alueen hallinnassaan Saksan viimeisen länsirintamalla tehdyn suurhyökkäyksen aloittamiseen.
Taistelu alueen hallinnasta ratkaistiin vasta Ardennien taistelun jälkeen, jolloin yhdysvaltalaiset kärsivät siellä noin nelinkertaiset tappiot saksalaisiin verrattuna.

Amerikkalaisten kokonaistappiot Hurtgenin metsän taisteluissa liikkuvat noin 33 000 - 55 000 miehen tappioissa,  9000 miestä menetti taistelukykynsä sairauden, paleltumien tai omien tulen vuoksi.

"One way or another, they got you. You froze to death or you got sick or you got blown to bits." Said Leonard Lomell, an Army lieutenant and a survivor of Hürtgen

Täydennysmiehen osa Hurtgenin helvetissä oli varsin ankea.

Romaanissaan Point of No Return Martha Gellhorn kirjoittaa mustaa huumoria tosiasiasta: " Kersantti Postalozzin mukaan täydennysmiehet pitäisi ampua jo täydennysvarikolla vaivan säästämiseksi. Hänen mukaansa ruumiiden vienti takaisin on pelkkää ajanhukkaa ".

Jos täydennysmies selvisi kahdesta ensimmäisestä rintamavuorokaudesta, hänen eloonjäämisennusteensa kohosi huomattavasti. Mukaan tuli miehiä, jotka olivat fyysisestä kelpaamattomia jalkaväen raskaisiin taisteluihin. Miehet eivät kestäneet kylmää, kuraa, sadetta. Miehet eivät olleet henkisesti valmistautuneita sotaan. Heitä ei ollut siihen koulutettu, eikä heitä ollut opetettu tottelemaan käskyjä. He eivät tienneet mitään konekivääristä eivätkä osanneet tehdä mitään sen toimintahäiriöille. Hyviä miehiä, mutta heidän paikkansa ei ollut taistelussa.

He kuvittelivat rintamalle tullessaan, että käsiaseet olivat ainoa vaara. He eivät olleet osanneet kuvitellakaan miinoja,  heittimiä, tykistöä ja tankkeja. Saksalaiset ampuivat valmiiksi mitattuihin maali-alueisiin mm. latvapanoksia, jotka räjähtivät herkällä kosketuksella puiden latvastoissa ja kylvivät siten sirpalemyrskyn maahan, puiden palasia ja kranaatinsirpaleita. Täydennysmiehille huudettiin, että älkää menkö makaamaan, muodostatte vain suuremman maalialueen sirpaleille.

Hurtgenin metsässä näkyvyys kiväärille saattoi parhaimmillaan olla viisikymmentä metriä. Niin tiheää se oli. Joka paikassa oli miinoja ja saksalaisten taitavasti rakentamia kk-pesäkkeitä, sulkuja ja ansoja. Kun täydennysmiehet eivät tulittaneet, he vastasivat, että vetivät siten vain lisää vihollisen tulta niskaansa. Täydennysupseerit olivat yleensä yhtä avutonta ainesta. Heidät piti periaatteessa alentaa, jotta he pystyivät oikeissa taisteluissa uudelleen saavuttamaan arvonsa.

Jalkaväki liukasteli, kaatuili ja kiroili liejuisessa, kivisessä ja juurakkoisessa, jyrkässä maastossa. Heittimen vastaosalle oli vaikea löytää kovaa maata. Kaikkialla oli pehmeää ja vetistä. Miehiä meni jatkuvasti miinoihin ja haavoittuneiden huudot raastoivat muiden hermoja. JSP:lle virtasi metsästä lakkaamaton virta miehiä.  Saksalaiset olivat pirullisen taitavia miinoittajia ja tuntuivat tasan tarkkaan tietävän amerikkalaisten maaston käytön taktiset opit.

Hyiset syyssateet koettelivat molempia osapuolia. Ruostuneet ampumatarvikkeet aiheuttivat toimintahäiriöitä aseissa. Univormut ja saappaat mätänivät. Paleltumavammat romahduttivat miesten taistelukunnon nopeasti. Jalkojen pitämistä kuivina korostettiin miehille. Saksalaisten väkivaltainen tiedustelut estivät usein miehiä huoltamasta itseään ja varusteitaan hieman taaempana, jonne oli viritetty kamiinalla lämmitettyjä telttoja.

Miehet hytisivät kaatosateessa ja söivät kylmää muonaa. Yli kolmekymmentävuotiaat eivät kestä rintamaoloja ja alle kaksikymppiset eivät ole henkisesti ja fyysisesti tarpeeksi kypsiä, totesi eräs upseeri. Ikävä kyllä, suurin osa täydennysmiehistä oli juuri joko alle kaksikymppisiä tai yli kolmekymppisiä.

Kirvestä metsässä ei voinut käyttää, koska niiden ääni veti välittömästi puoleensa saksalaisten heitintulta.

Saksalaiset olivat raivanneet tulisektoreita äärimmäisen tehokkaille ja tulinopeille MG-42 -konekivääreilleen ja maalittaneet jokaisen polun ja tienhaaran heittimilleen ja tykistölleen. Tämän vuoksi amerikkalaiset joutuivat etenemään vaikeakulkuisessa metsässä. Taistelut jauhoivat Hurtgenin metsässä viikkokausia. Monien osastojen taisteluarvo heikkeni merkittävästi. Miehiä eivät riittänyt enää kouluttamaan ja neuvomaan täydennysmiehiä.

Saksalainen jalkaväkimies ei Hurtgenin metsässä juuri amerikkalaisten tankkeja kumarrellut. Niitä väijyttiin panssarinyrkkien ja panssarikauhujen kanssa, kuten suomalainen mieskin teki Kannaksella 1944. Saksalaiset käyttivät tiheässä metsässä panssarinyrkkiä myös lyhyen kantaman minitykistönä. Jos amerikkalainen mies kuoli, haavoittui, kiroili ja kärsi Hurtgenin metsässä, ei saksalaisella jalkaväkimiehellä olleet olot yhtään sen kummemmat.

Saksalaiset käyttivät tankkejaan myös psykologisena aseena. Päivisin ne olivat kaivautuneena asemiin, mutta lähtivät aamu- ja iltahämärissä sekä säännöllisesti keskellä yötä liikkeelle kuin aaveet, jyrisyttäen valtavia moottoreitaan ja tulittivat umpimähkään sen verran, että kokematon osa vastustajan joukoista joutui paniikin valtaan. Amerikkalaiset ajoivat panssaritorjuntavaunuja tukemaan miehiään etulinjaan. Ne puolestaan tarvitsivat suojakseen jalkaväkiryhmän ja miinanraivaajia ja olivat saksalaisten herkeämättömän mielenkiinnon kohteina.

Lopulta tankkimiehistöt pelkäsivät metsää enemmän kuin jalkaväkimiehet. Raskas tykistö, 88-milliset, heittimet, raketinheittimet, tuntuivat kaikki kohdistavansa tulen tankkeihin. Saattoi tapahtua, että niistä ei päässyt vuorokausiin ulos ja jos erehtyi nousemaan vaunuistaan tarpeilleen, kuolema tuli heti.

Marraskuun puolivälissä ilmat kylmenivät. Metsä peittyi paksun lumikerroksen alle. Miehiä paleltui hengiltä. Kuusi miestä oli jähmettynyt riviin paksuun lumeen hyökkäysmuodostelmassa, ase ojossa. He olivat kuolleita. Paleltuneet hengiltä. Saksalaisten tappiot olivat yhtä pahoja. Poteroista saattoi löytyä pelkkään uupumukseen kuolleita miehiä

Hurtgenin metsän verilöyly nimettiin molemmin puolin: Nibelungin taistelu, vuotava haava, Kuolemantehdas, Hemingway vertasi Hurtgenin ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Paschendalen teurastukseen erotuksella, että Hurtgenissa kranaatit räjähtelivät puissa.

Kenttäsairaalat tukehtuivat haavoittuneiden, silpoutuneiden, taisteluväsymystä potevien, romahtaneiden ja paleltuneiden miesten vyöryyn.

Osapuolet ryhtyivät yhä enenevässä määrin turvautumaan tykistöönsä. Sadat putket muuttivat jo ennestään sekasortoisen metsän maanpäälliseksi helvetiksi. Kranaatit repivät, ruhjoivat ja raastoivat puita, ilmassa oli miljoonia sirpaleita, miinakentät lensivät tulituksessa ilmaan. Kaikkialla oli hylättyjä, osuman saaneita ja rikkimenneitä varusteita, hylkyjä ja hajalle ammuttuja bunkkereita ja juoksuhautoja, kk-pesäkkeitä.

Hyökkäyksiä hyökkäyksien perään, vastahyökkäyksiä, kylien valtaamisia ja niiden menettämisiä, takaisinvaltaamisia. 8. divisioona valtasi lopulta Hurtgenin kylän raivokkaassa rynnäkössä. Kylän taloissa käytiin mieletöntä ja raivoisaa lähitaistelua mies miestä vastaan kranaatein, kiväärein ja konepistoolein.

Lopulliset tappioluvut olivat järkyttävät. Amerikkalaisista 8000 miestä oli kokenut psyykkisen romahduksen. Amerikkalaiset menettivät Hurtgenissa 120 000 miehen taisteluvoimasta 33 000 miestä. Jotta divisioona saisi aikaa toipua kenraali Hodges päästi sen viimein lepoalueelle. Saksalaisten tappioista ei ole tarkkaa tietoa,  ehkä kokonaismäärä 12 000 miestä. Puolustajan tappiot yleensä puolustussodassa ovat aina merkittävästi pienemmät.

Voisi kuvitella, että ne täydennysmiehistä, jotka marssivat Hurtgenin metsään ja ulos sieltä jatkamaan taisteluita, olivat katkeroituneita, kyynisiä ja kovia ja mikään ei enää hetkauttanut heitä. He olivat käyneet läpi helvetin ja oppineet tappamisen kantapään kautta. He vihasivat saksalaisia. Heistä oli yksinkertaisesti sodan lakien mukaan tullut tappajia.

Neljännen divisioonan rintamavastuu " lepoalueella " oli 56 kilometriä pitkä. Neljännen divisioonan vahvuus oli puolet entisestä vahvuudesta.

Jos joku kuvitteli selvinneensä, Hitler laittoi muutamaa päivää myöhemmin liikkeelle viimeisen epätoivoisen suurhyökkäyksensä, hyökkäyksen Ardenneille. Suurhyökkäyksen alussa saksalaisten vahvuus oli 200 000 sotilasta, 600 panssarivaunua ja 1900 tykkiä. Vuoden 1944 lopulla vahvuus oli 500 000 miestä, 1800 tankkia, 1900 tykkiä ja määräämätön määrä lentokoneita. Ardennien hyökkäys yllätti liittoutuneet alussa täysin ja monet yksiköt ja joukko-osastot yksinkertaisesti jyrättiin murskaksi.

Moni Hurtgenin taisteluista selvinnyt ei enää muistanut, että oli itkenyt kuin lapsi piilossa muilta, kun Hurtgenin teurastamon taistelut olivat olleet ohitse. Aseisiin oli taas tartuttava. Eräät isoherrat olivat sotaeuforiassaan ja väärissä analysoinneistaan hekumoineet, että Berliinissä oltaisiin ennen joulua 1944.

Taistelut jatkuivat yhä.

Lähteenä mm: Antony Beevor, Ardennit 1944. useat linkit; Hurtgen Forest, The Battle of Hurtgen Forest, Wikipedia