Saksan
kaupunkeihin kohdistuneille pommituksille 1940–1945 ei löydy
vertailukohtaa historiassa. Pommitukset olivat suurin katastrofi
Saksassa sitten 30-vuotisen sodan: yli tuhat kaupunkia ja taajamaa
joutui pommitusten kohteeksi. 30 miljoonan ihmisen päälle – jotka olivat
pääosin naisia ja lapsia – satoi noin miljoona tonnia räjähdys- ja
palopommeja. 600 000 siviiliä sai surmansa , ja keskiajalta lähtien
kasvaneet kulttuurikaupungit tuhoutuivat peruuttamattomasti.
Amerikkalaiset päivällä ja englantilaiset yöllä.
Saksalaisten yöhävittäjätoiminnan ollessa tehokkaimmillaan, kysymyksessä oli lähinnä murha ilmassa, teurastus. Brittien pommituslennoston tappiot kasvoivat käsittämättömiin mittoihin. Pommittajan miehistön keskimääräinen elinaika ilmassa oli paikoin lyhyempi kuin englantilaisen jalkaväkimiehen elinaika taisteluhaudassa ensimmäisessä maailmansodassa.
Bomber Commandin aina sadasta miehestä 45 sai surmansa, 6 haavoittui vakavasti ja 8 joutui sotavangiksi. 41 miestä selvisi hengissä, ainakin fyysisesti, mutta henkinen puoli oli kokonaan toinen asia raskaalla tykkiaseistuksella varustettujen saksalaisten yöhävittäjien hiipiessä kuin haiparvi pommituslennoston sekaan. Englantilaisissa nelimoottorissa pommituskoneissa ei ollut edes ala-ampumoa ja usein yöhävittäjän lähestyessä pommituskoneen taka-ampujan hermot pettivät ja hän poistui koneesta sen ollessa jo periaatteessa tuhoon tuomittu. Hyökkääjä kun yleensä murskasi tulellaan ensimmäisenä kohteensa kk-ampumot.
Bomber Commandin 120 000 miehestä, jotka palvelivat lennostossa, 55 573 kuoli, mukaan lukien 10 000 kanadalaista. Heistä, jotka lensivät sodan alusta saakka, henkiin jäi vain 10 %
Sodan syttyessä Saksan ilmavoimilla ei käytännöllisesti katsoen ollut lainkaan yöhävittäjiä: Luftwaffen komentaja marsalkka Hermann Göring oli kerskunut, ettei Saksaan koskaan putoaisi pommeja. Vuoden 1940 puolivälissä tilanne oli toinen, ja ensimmäinen yöhävittäjäyksikkö perustettiin kiireesti. Sen kalustoksi tulivat päivähävittäjinä käytetyt Messerschmitt Bf 110 -koneet. Aluksi viholliskohteet oli havaittava paljain silmin, mutta yöhävittäjälennoston tehokkuus parani huomattavasti Tanskasta Sveitsin rajalle ulottuvan tutkaketjun myötä.
Myöhemmin myös yöhävittäjät varustettiin tutkilla. Loppuvuodesta 1942 yöhävittäjälennoston vahvuus oli 389 hävittäjää, ja se oli pelkästään tuona vuonna tuhonnut 1291 RAF:n pommikonetta. Mutta yhä voimakkaammat pommitukset nujersivat Saksan puolustuksen, jolloin myös yksimoottorisia päivähävittäjiä (Fw 190 ja Bf 109G) käytettiin yötorjunnassa. Uudet konetyypit kuten He 219 pärjäsivät hyvin yöllisissä taisteluissa aina sodan loppuun asti, mutta vihollisen ylivoimalle ei voitu mitään. Yöhävittäjälennoston menestynein ässä Heinz-Wolfgang Schnaufer saavutti 121 ilmavoittoaan yöllä vain 164 sotalennolla.
Heinrich Prinz zu Sayn-Wittgenstein ja Egmont
Prinz zur Lippe-Weissenfeld olivat Luftwaffen yöhävittäjä-ässiä.
Kummallakin oli palava halu lentää ja saavuttaa menestystä ilmassa.
Määrätietoiset aatelisnuorukaiset vaativat uhrauksia sekä itseltään että
miehistöltään ilmavoittoja tavoitellessaan. Isänmaataan palvellessaan
Sayn-Wittgenstein ampui alas 83 viholliskonetta ja Lippe-Weissenfeld 51.
Kotimaataan ja siviiliväestöä puolustavilla yöhävittäjälentäjillä oli vastassaan sinnikäs ja suunnattoman ylivoimainen vihollinen, joka ei Saksan yöhävittäjälennoston ponnisteluista huolimatta koskaan oikeastaan menettänyt teknistä ja taktista etumatkaansa. Yöhävittäjälentäjät antoivat kaikkensa taistelussa estääkseen saksalaiskaupunkien raunioittamisen yksi toisensa jälkeen. Kohtalo ei ollut suopea ruhtinaillekaan, vaan kummankin lyhyt elämä päättyi vuonna 1944.
Pimeyden ruhtinaat on Claire Rose Knottin vuosia kestäneiden tutkimusten tulos. Sukujen arkistoista saatuja päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa ja valokuva-albumeita täydentävät ruhtinaiden taistelutoverien ja ystävien kertomukset. Mukaansatempaavaa tekstiä täydentävät sadat harvinaiset valokuvat sekä ruhtinaiden koneiden väriprofiilipiirrokset.
Schräge Musik (suom. vino/viisto musiikki, joka viittasi jazz-musiikkiin) oli toisen maailmansodan aikaan lähinnä saksalaisilla ja japanilaisilla käytössä ollut yöhävittäjien aseistustapa, jonka järjestelmälliseen käyttöön liittyi myös oma erillinen taistelutaktiikka.
Yleensä konstruktio käsitti kaksi 60° – 75° kulmassa eteenpäin yläviistoon asennettua, joko 20 tai 30 millimetristä konetykkiä. Tavanomaisin sijoitus oli eturungossa heti ohjaamon takana. Olennainen osa taktiikkaa oli lentokonetutkien käyttö, kuten FuG 212/220 Liechtenstein SN-2. Taistelutaktiikkaa käyttävä yöhävittäjä paikansi kohteensa tutkan avulla, sekä suoritti hyökkäyksensä takaa alhaalta lähestyen. Saksa käytti lähinnä raskaita kaksimoottorisia torjuntahävittäjiä Schräge Musikin toiminta-alustoina. Saksassa palvelivat lähinnä Messerschmitt Me-110 Bf, Junkers Ju 88, ja Dornier Do 17:n muunnosversiot. Myös Saksan menestyksekkäimässä yöhävittäjässä Heinkel He 219 Uhu:ssa käytettiin Schräge Musik-aseistusta.
Schäre Musikin riskinä oli putoava romu tulituksen kohteena olevasta pommittajasta ja itse pommittaja, jos sen valtava pommilasti räjähti taivaalla.
Yöhävittäjätorjunta oli tutka-sotaa, mutta torjunnassa käytettiin myös valaistusta hyväksi, valonheittimiä maasta, jotka paljastivat kohteet ja palavan kaupungin liekkien luomasta varjosta oli myös hyötyä, koska pommittajien profiilit näkyivät selkeästi tulipaloja vasten. Britit onnistuivat myös harhauttamaan saksalaisten yötorjuntaa kylvämällä valtavat määrät alumiinisilppua ilmaan, jotka antoivat saksalaisten tutkassa vaikutuksen lähestyvästä pommittajamuodostelmasta, jolloin torjunta kohdistettiin tuolle alueella.
Englantilaisten pommituskoneista Avro Lancaster oli yleisin. Miehistöön kuului yleensä 7 - 8 miestä.
Ensimmäinen Lancastereilla tehty pommituslento oli miinanlaskulento 3. maaliskuuta 1942. Koneita käytettiin pääasiassa massiivisiin yöllisiin Saksan teollisuuslaitosten ja kaupunkien vaakapommituksiin, mutta myös joihinkin erikoisoperaatioihin. Yökäytön takia joihinkin myöhempiin Lancaster-malleihin lisättiin navigointitutka H2S, sekä perävaroitintutka Monica. Saksalaiset kehittivät ”Naxos”- ja ”Flensburg”-tutkailmaisimet/kohtilentolaitteet, joiden avulla hävittäjä voi etsiä pommikoneen. Lisäksi maassa toimiviin"Würzburg" - tutkiin asennettiin vastaavia ilmaisimia, jolloin nimenä oli "Naxburg". H2S - tutkan käyttöä rajoitettiin ja Monicasta luovuttiin. Laite antoi myös vääriä hälytyksiä omista koneista.
Kaiken kaikkiaan Lancastereita valmistettiin 7 377 kappaletta, joista 430 Kanadassa. Koneilla tehtiin yhteensä 156 000 pommituslentoa, joissa pudotettiin 608 612 tonnia pommeja. Yli puolet koneista menetettiin - 3 249 konetta lennoilla, ja 487 konetta maassa. Miehistöä kaatui yli 21 000 miestä. Yhtä tuhottua konetta vastaan pystyttiin kuitenkin pudottamaan keskimäärin 132 tonnia pommeja, mikä oli oleellisesti enemmän kuin muilla Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien pommikonetyyppeillä (Halifax 56 tonnia ja Stirling 41 tonnia). Lancastereista 24 kappaletta suoritti yli sata taistelulentoa.
USA:n maaperällä oli testaamistarkoituksena rakennettu kokonainen saksalainen kaupunki, jonka rakennustarvikkeet oli tuotu Saksasta. Kaupungissa testattiin lukuisia erilaisia pommiviritelmiä ja -yhdistelmiä yöpommittajien käyttöön. Yleensä pyrittiin ensin rikkomaan kattorakenteet, seuraava aalto kylvi sitten rikkoontuneisiin rakenteisiin palopommeja ja erilaisia miinapommeja, jotka oli ajoitettu räjähtämään silloin, kun raivaustyöt olisivat alkaneet.
Lancaster oli ainoa RAF:n konetyyppi, joka pystyi kantamaan 4 000 paunan (1 815 kg) pommeja. Kone pystyi kuljettamaan jopa 12 000 paunan (5 445 kg) Tallboy-pommeja. Erikoismalli Lancaster B.IB Special oli aseistuksesta ja kaikesta vähemmän tärkeästä painolastista riisuttu versio, joka kykeni kantamaan 22 000 paunan (9 980 kilon) Grand Slam-pommin. Koneen pommiluukkuja jouduttiin suurentamaan jotta Grand Slam mahtui sisään Grand Slamia kutsuttiin myös " korttelipommiksi " , koska se tuhosi kokonaisen korttelin kerralla.
Pommitusmuodostelman edellä lensivät nopeat kaksimoottoriset Mosquito-hävittäjät, jotka valaisivat kohteena soihtusateella, jota kutsuttiin joulukuuseksi tai jouluvaloiksi.
Jörg Friedrich kuvaa kirjassaan, kuinka britit ja amerikkalaiset suunnittelivat ja toteuttivat Saksan kaupunkien hävittämisen. Laajan lähdeaineiston avulla hän selostaa pommiaseen kehitystyötä, sen tehoa maan päällä, siviiliväestön traumaattista elämää bunkkereissa ja kellareissa, kuolemaa kuumuuden, ilmanpaineen ja palokaasujen vuoksi sekä mittaamattoman arvokkaan kulttuuriperinnön perikatoa
.
Friedrichin kirja on aiheuttanut ilmestyttyään keskustelua Saksassa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa siviilikohteiden pommittamisen oikeutuksesta: oliko kyseessä sotarikos ja laajamittainen terrorikampanja, vai pyhittikö tarkoitus keinot? Friedrichin teos on ensimmäinen kokonaisesitys tästä historioitsijoiden vaikenemasta aiheesta ja auttaa käsittämään pommitussodan massiivisen mittakaavan ja sen seuraukset.
Jörg Friedrich (s. 1944) on palkittu berliiniläinen historioitsija, joka on aiemmissa teoksissaan käsitellyt muun muassa kansallissosialismia ja saksalaisten toisessa maailmansodassa tekemiä sotarikoksia. Kirjan suomalaisen esipuheen on kirjoittanut poliittisen historian professori Seppo Hentilä.
Kirjoitus ei perustu minkään ideologian ihailuun vaan käsittelee tapahtuneita tosiasioita Euroopassa maassa ja ilmassa vuosien 1940-1945 aikana. Kirjoitukseen on ujutettu mukaan myös parit kirjaesittelyt. Eli sotahistoria sotahistoriana.
Amerikkalaiset päivällä ja englantilaiset yöllä.
Saksalaisten yöhävittäjätoiminnan ollessa tehokkaimmillaan, kysymyksessä oli lähinnä murha ilmassa, teurastus. Brittien pommituslennoston tappiot kasvoivat käsittämättömiin mittoihin. Pommittajan miehistön keskimääräinen elinaika ilmassa oli paikoin lyhyempi kuin englantilaisen jalkaväkimiehen elinaika taisteluhaudassa ensimmäisessä maailmansodassa.
Bomber Commandin aina sadasta miehestä 45 sai surmansa, 6 haavoittui vakavasti ja 8 joutui sotavangiksi. 41 miestä selvisi hengissä, ainakin fyysisesti, mutta henkinen puoli oli kokonaan toinen asia raskaalla tykkiaseistuksella varustettujen saksalaisten yöhävittäjien hiipiessä kuin haiparvi pommituslennoston sekaan. Englantilaisissa nelimoottorissa pommituskoneissa ei ollut edes ala-ampumoa ja usein yöhävittäjän lähestyessä pommituskoneen taka-ampujan hermot pettivät ja hän poistui koneesta sen ollessa jo periaatteessa tuhoon tuomittu. Hyökkääjä kun yleensä murskasi tulellaan ensimmäisenä kohteensa kk-ampumot.
Bomber Commandin 120 000 miehestä, jotka palvelivat lennostossa, 55 573 kuoli, mukaan lukien 10 000 kanadalaista. Heistä, jotka lensivät sodan alusta saakka, henkiin jäi vain 10 %
Sodan syttyessä Saksan ilmavoimilla ei käytännöllisesti katsoen ollut lainkaan yöhävittäjiä: Luftwaffen komentaja marsalkka Hermann Göring oli kerskunut, ettei Saksaan koskaan putoaisi pommeja. Vuoden 1940 puolivälissä tilanne oli toinen, ja ensimmäinen yöhävittäjäyksikkö perustettiin kiireesti. Sen kalustoksi tulivat päivähävittäjinä käytetyt Messerschmitt Bf 110 -koneet. Aluksi viholliskohteet oli havaittava paljain silmin, mutta yöhävittäjälennoston tehokkuus parani huomattavasti Tanskasta Sveitsin rajalle ulottuvan tutkaketjun myötä.
Myöhemmin myös yöhävittäjät varustettiin tutkilla. Loppuvuodesta 1942 yöhävittäjälennoston vahvuus oli 389 hävittäjää, ja se oli pelkästään tuona vuonna tuhonnut 1291 RAF:n pommikonetta. Mutta yhä voimakkaammat pommitukset nujersivat Saksan puolustuksen, jolloin myös yksimoottorisia päivähävittäjiä (Fw 190 ja Bf 109G) käytettiin yötorjunnassa. Uudet konetyypit kuten He 219 pärjäsivät hyvin yöllisissä taisteluissa aina sodan loppuun asti, mutta vihollisen ylivoimalle ei voitu mitään. Yöhävittäjälennoston menestynein ässä Heinz-Wolfgang Schnaufer saavutti 121 ilmavoittoaan yöllä vain 164 sotalennolla.
Kotimaataan ja siviiliväestöä puolustavilla yöhävittäjälentäjillä oli vastassaan sinnikäs ja suunnattoman ylivoimainen vihollinen, joka ei Saksan yöhävittäjälennoston ponnisteluista huolimatta koskaan oikeastaan menettänyt teknistä ja taktista etumatkaansa. Yöhävittäjälentäjät antoivat kaikkensa taistelussa estääkseen saksalaiskaupunkien raunioittamisen yksi toisensa jälkeen. Kohtalo ei ollut suopea ruhtinaillekaan, vaan kummankin lyhyt elämä päättyi vuonna 1944.
Pimeyden ruhtinaat on Claire Rose Knottin vuosia kestäneiden tutkimusten tulos. Sukujen arkistoista saatuja päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa ja valokuva-albumeita täydentävät ruhtinaiden taistelutoverien ja ystävien kertomukset. Mukaansatempaavaa tekstiä täydentävät sadat harvinaiset valokuvat sekä ruhtinaiden koneiden väriprofiilipiirrokset.
Schräge Musik (suom. vino/viisto musiikki, joka viittasi jazz-musiikkiin) oli toisen maailmansodan aikaan lähinnä saksalaisilla ja japanilaisilla käytössä ollut yöhävittäjien aseistustapa, jonka järjestelmälliseen käyttöön liittyi myös oma erillinen taistelutaktiikka.
Yleensä konstruktio käsitti kaksi 60° – 75° kulmassa eteenpäin yläviistoon asennettua, joko 20 tai 30 millimetristä konetykkiä. Tavanomaisin sijoitus oli eturungossa heti ohjaamon takana. Olennainen osa taktiikkaa oli lentokonetutkien käyttö, kuten FuG 212/220 Liechtenstein SN-2. Taistelutaktiikkaa käyttävä yöhävittäjä paikansi kohteensa tutkan avulla, sekä suoritti hyökkäyksensä takaa alhaalta lähestyen. Saksa käytti lähinnä raskaita kaksimoottorisia torjuntahävittäjiä Schräge Musikin toiminta-alustoina. Saksassa palvelivat lähinnä Messerschmitt Me-110 Bf, Junkers Ju 88, ja Dornier Do 17:n muunnosversiot. Myös Saksan menestyksekkäimässä yöhävittäjässä Heinkel He 219 Uhu:ssa käytettiin Schräge Musik-aseistusta.
Schäre Musikin riskinä oli putoava romu tulituksen kohteena olevasta pommittajasta ja itse pommittaja, jos sen valtava pommilasti räjähti taivaalla.
Yöhävittäjätorjunta oli tutka-sotaa, mutta torjunnassa käytettiin myös valaistusta hyväksi, valonheittimiä maasta, jotka paljastivat kohteet ja palavan kaupungin liekkien luomasta varjosta oli myös hyötyä, koska pommittajien profiilit näkyivät selkeästi tulipaloja vasten. Britit onnistuivat myös harhauttamaan saksalaisten yötorjuntaa kylvämällä valtavat määrät alumiinisilppua ilmaan, jotka antoivat saksalaisten tutkassa vaikutuksen lähestyvästä pommittajamuodostelmasta, jolloin torjunta kohdistettiin tuolle alueella.
Englantilaisten pommituskoneista Avro Lancaster oli yleisin. Miehistöön kuului yleensä 7 - 8 miestä.
Ensimmäinen Lancastereilla tehty pommituslento oli miinanlaskulento 3. maaliskuuta 1942. Koneita käytettiin pääasiassa massiivisiin yöllisiin Saksan teollisuuslaitosten ja kaupunkien vaakapommituksiin, mutta myös joihinkin erikoisoperaatioihin. Yökäytön takia joihinkin myöhempiin Lancaster-malleihin lisättiin navigointitutka H2S, sekä perävaroitintutka Monica. Saksalaiset kehittivät ”Naxos”- ja ”Flensburg”-tutkailmaisimet/kohtilentolaitteet, joiden avulla hävittäjä voi etsiä pommikoneen. Lisäksi maassa toimiviin"Würzburg" - tutkiin asennettiin vastaavia ilmaisimia, jolloin nimenä oli "Naxburg". H2S - tutkan käyttöä rajoitettiin ja Monicasta luovuttiin. Laite antoi myös vääriä hälytyksiä omista koneista.
Kaiken kaikkiaan Lancastereita valmistettiin 7 377 kappaletta, joista 430 Kanadassa. Koneilla tehtiin yhteensä 156 000 pommituslentoa, joissa pudotettiin 608 612 tonnia pommeja. Yli puolet koneista menetettiin - 3 249 konetta lennoilla, ja 487 konetta maassa. Miehistöä kaatui yli 21 000 miestä. Yhtä tuhottua konetta vastaan pystyttiin kuitenkin pudottamaan keskimäärin 132 tonnia pommeja, mikä oli oleellisesti enemmän kuin muilla Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien pommikonetyyppeillä (Halifax 56 tonnia ja Stirling 41 tonnia). Lancastereista 24 kappaletta suoritti yli sata taistelulentoa.
USA:n maaperällä oli testaamistarkoituksena rakennettu kokonainen saksalainen kaupunki, jonka rakennustarvikkeet oli tuotu Saksasta. Kaupungissa testattiin lukuisia erilaisia pommiviritelmiä ja -yhdistelmiä yöpommittajien käyttöön. Yleensä pyrittiin ensin rikkomaan kattorakenteet, seuraava aalto kylvi sitten rikkoontuneisiin rakenteisiin palopommeja ja erilaisia miinapommeja, jotka oli ajoitettu räjähtämään silloin, kun raivaustyöt olisivat alkaneet.
Lancaster oli ainoa RAF:n konetyyppi, joka pystyi kantamaan 4 000 paunan (1 815 kg) pommeja. Kone pystyi kuljettamaan jopa 12 000 paunan (5 445 kg) Tallboy-pommeja. Erikoismalli Lancaster B.IB Special oli aseistuksesta ja kaikesta vähemmän tärkeästä painolastista riisuttu versio, joka kykeni kantamaan 22 000 paunan (9 980 kilon) Grand Slam-pommin. Koneen pommiluukkuja jouduttiin suurentamaan jotta Grand Slam mahtui sisään Grand Slamia kutsuttiin myös " korttelipommiksi " , koska se tuhosi kokonaisen korttelin kerralla.
Pommitusmuodostelman edellä lensivät nopeat kaksimoottoriset Mosquito-hävittäjät, jotka valaisivat kohteena soihtusateella, jota kutsuttiin joulukuuseksi tai jouluvaloiksi.
Jörg Friedrich kuvaa kirjassaan, kuinka britit ja amerikkalaiset suunnittelivat ja toteuttivat Saksan kaupunkien hävittämisen. Laajan lähdeaineiston avulla hän selostaa pommiaseen kehitystyötä, sen tehoa maan päällä, siviiliväestön traumaattista elämää bunkkereissa ja kellareissa, kuolemaa kuumuuden, ilmanpaineen ja palokaasujen vuoksi sekä mittaamattoman arvokkaan kulttuuriperinnön perikatoa
.
Friedrichin kirja on aiheuttanut ilmestyttyään keskustelua Saksassa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa siviilikohteiden pommittamisen oikeutuksesta: oliko kyseessä sotarikos ja laajamittainen terrorikampanja, vai pyhittikö tarkoitus keinot? Friedrichin teos on ensimmäinen kokonaisesitys tästä historioitsijoiden vaikenemasta aiheesta ja auttaa käsittämään pommitussodan massiivisen mittakaavan ja sen seuraukset.
Jörg Friedrich (s. 1944) on palkittu berliiniläinen historioitsija, joka on aiemmissa teoksissaan käsitellyt muun muassa kansallissosialismia ja saksalaisten toisessa maailmansodassa tekemiä sotarikoksia. Kirjan suomalaisen esipuheen on kirjoittanut poliittisen historian professori Seppo Hentilä.
Kirjoitus ei perustu minkään ideologian ihailuun vaan käsittelee tapahtuneita tosiasioita Euroopassa maassa ja ilmassa vuosien 1940-1945 aikana. Kirjoitukseen on ujutettu mukaan myös parit kirjaesittelyt. Eli sotahistoria sotahistoriana.
