Kuka kuuntelee köyhää? – Haasteena työttömyys ja köyhyys Rovaniemellä
Alkusanat on kirjoitettu myös noihin aikoihin...
Pidin alla olevan esitelmän Rovaniemen
seurakunnan järjestämässä tilaisuudessa 28.8.2010. Paikalla olivat mm.
seurakunnan johtava diakoni Markku Kukkonen, työalasihteeri Tiina Saarela,
köyhyystutkija Jouko Karjalainen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta, Lea
Karjalainen, Työttömien valtakunnallisesta yhteistoimijärjestöstä ja johtava
sosiaalityöntekijä Matti Keränen Rovaniemeltä ja kansanedustaja Esko-Juhani
Tennilä. Vitsailin, että kirjailijaa ei pitäisi koskaan ajaa ulos hämärästä
kammiostaan. Hapuilin päivänvalossa kuin lepakko ts. jännitti pirusti, koska
suullisia esitelmiä en ole pitänyt/olen karttanut sitten keskiasteen
Rovaniemellä kaukaisessa historiassa. Esiintymiskammon voittaminen oli yksi syy
osallistumiseen, lisäksi koin asian tärkeäksi ja olihan se minulle ”läheinen” .
Lisäksi Kukkosen Markku onnistui minut ylipuhumaan tilaisuuteen.
Paikalla oli yllättävän paljon
asiantuntevaa ja kriittistä väkeä seurakunnan lauantaitilaisuudeksi. Hieman
harmitti tietysti seuraavana aamuna, inhimillisistä syistä, että paikalle
vaivautunut Lapin Kansan toimittaja ei vaivautunut lainaamaan lausettakaan
esitelmästäni. No, hän oli kuitenkin tehnyt lehteen itsensä näköisen jutun,
joten tässä asiassa paikallinen lehti ylitti itsensä.
Toisaalta on hyvä pysytellä
hieman taka-alalla, kun olen siellä tietoisesti pyrkinyt pysyttelemäänkin. Sain
ablodeja ja palautetta, josta voin päätellä, että sanoistani todella pidettiin.
Paikalla oli ilmeisesti juuri oikea kohdeyleisö. Ei näitä hopealusikka
poikittain suussa syntyneitä valtakunnan jeesuksia.
Esitelmä: Työttömyys ja köyhyys
Suomessa
n. miljoona ihmistä elää alle EU:n köyhyysrajan.
Lyhyesti
minusta: olen .........., olen käynyt Rovaniemellä Ounasvaaran lukion ja
kauppaoppilaitoksen ja koin henkilökohtaisesti 90-luvun alun laman vaikutukset.
En ole vieläkään päässyt 80-luvulla syntyneistä veloista kuiville; sain
huomattavan osan anteeksi veloistani niiden vanhetessa mutta jostain syystä
olen yhä velkajärjestelyssä, ilmeisesti lopun ikääni. Jouduin hakemaan
velkajärjestelyä, jotta velkaantuminen ei olisi alkanut uudestaan vaikka
kahteenkymmeneen vuoteen en ole pystynyt tekemään uutta velkaa.
Luottotietoja
minulla ei ole ollut sitten vuoden -90 ja toimeentuloni on pyörinyt siellä
minimitasossa vuosikymmenet. Eräänlainen kyseenalainen Suomen ennätys ehkä
kyseessä. Köyhyys oli vähällä tuhota minut, mutta niin ei kuitenkaan
ilmeisesti päässyt käymään.
Niin,
minut on kutsuttu tänne pitämään puheenvuoro köyhyydestä. Ehkä joidenkin
mielestä olen siihen oikea henkilö, toisten mielestä väärä. Vastauksia minulla
ei ole siihen, miten köyhyys tulisi poistaa.
Olen
useasti kuullut latteuden; kyllä työtä tekevälle löytyy…ehkä löytyykin mutta ei
tahdo löytyä palkanmaksajaa, jonka maksamalla palkalla ihminen tulisi toimeen.
Allekirjoittaneelle
ja monelle vähävaraiselle, köyhälle, tuttuja sanoja ovat köyhyys, puute,
pitkäaikaistyöttömyys, toivottomuus, masennus, velkajärjestely,
sosiaalitoimisto, Kela ja työvoimatoimisto. Jatkuva niukkuus. Syrjäytyminen.
Huono itsetunto. Alkoholi. Viha. Katkeruus. Talous hajoaa ympäriltä, vaatteet,
pesukoneet, televisiot, pölyimurit jne…
Jatkuva
kamppailu päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta
toiseen. Jossain taka-alalla ovat myös orastava toivo, rakkaus ja usko, sitkeä
yrittäminen. Eräät kestävät, toiset eivät.
2007
julkaisin esikoiskirjani ja ällistytin luultavasti suurimman osan väestä ja
instituutioista ympärilläni. Tämä kaikki vieläpä työttömänä. Sain kirjastani
jopa rahaa. Lisäansioista olin selvitysvelvollinen joka suuntaan, etuuksiani
keskeytettiin tutkinnan ajaksi ja periaatteessa ylimääräiset tuloni rokotettiin
takaisin taantuvasti tai etukäteen.
Välillä
tuli tunne, että olin syyllistynyt johonkin rikokseen yrittämällä kohentaa
omalla aktiivisuudellani taloudellista tilannettani. Taloudellisesti tuntui ja
tuntuu yhä, että ponnistelu on turhaa, mutta henkisellä puolella asia on
toisin. Työttömälle yleensä pieni vähäinen ylimääräinen ropo ei merkitse mitään
koska se toisaalla otetaan pois.
Köyhyydessään
ihminen ajattelee hyvin itsekkäästi: oma napa, oma selviäminen ja oma
toimeentulo ovat lähinnä sydäntä. Ei ole aikaa muuhun. Ei ole varaa.
Jokainen
kamppailee eri tavoin. Yksinäinen saattaa tuhoutua, antaa periksi. Ei ole
ketään tukemassa.
Mutta
myös perhe voi tuhoutua jatkuvassa niukkuudessa. Mitään ei ole eikä mihinkään
ole rahaa. Tunteet kiristyvät ja ajaudutaan erilleen. Joitakin kannustetaan
asumaan erillään. Yhteiskunta tukee näin paremmin.
Jos
esim. kuvitteellinen Seppo menisi naimisiin tai eläisi avoliitossa ja muuttaisi
yhteen kaverinsa kanssa, yhteiskunta maksaisi hänelle n. viitisen e/vrk.
Elättäminen siirtyisi kaverille. Kaverin tuloista tulisi periaatteessa yhtäkkiä
Sepon tuloja. Näin yksilöä, aikuista ihmistä, kannustetaan Suomessa. Puhutaan
aktivoimisesta kauniita sanoja.
Työttömän
niskaan kaatuu vielä luterilainen syvä häpeä työttömyydestään, köyhyydestään.
Työ pyhittää ihmisen ja tekee hänet vapaaksi.
Työllä
ihminen itsenäistyy, omalla rahalla. Lauma hyväksyy hänet repimättä häntä
palasiksi, koska hän haisee työlle.
Kerjääminen
ja kädestä suuhun eläminen vaatii kanttia ja luonnetta, jos haluaa selviytyä.
Periaatteessa
työtön/köyhä kerjää rahansa yhteiskunnalta. Hän saa almunsa mm. Kelalta
täytettyään
monimutkaisen anomusrituaalin ja riitin; työmarkkinatuki saapuu tiettynä
päivänä tilille, jonain päivänä tulee asumistuki, toisena toimeentulovaje, jos
sellaista kertyy. Näin vuodesta toiseen. Päällekkäisiä tsaarin aikaisia
mammuttimaisia byrokratioita vähentämällä aikaa ja rahaa jäisi enemmän
työttömyyden ja köyhyyden hoitoon.
Minullekin
kuten monelle muulle työttömälle on sanottu; mikset mene töihin?
Hyvä
kysymys.
Siitä
vain hattu kourassa kiertämään. Jos ilmaiseksi saisi jotain tehdä?
Mikä
ratkaisuksi?
Mistä
oikeita töitä tekevälle eli töitä joista maksetaan kunnon palkka, jolla ihminen
tulee toimeen? Yhteisvastuu ja aktiivinen työvoimapolitiikka näyttää olevan
sitä, että vain köyhä, työtön ja vähävarainen kantaa vaatimattoman kortensa
kekoon suostumalla tai väkisin suostutettuna työhön, josta maksettavalla
palkalla ei tule toimeen. Jolla periaatteessa ei ole mitään merkitystä köyhän
talouteen, mutta jääpähän ilo käydä ”töissä” jotta eräillä olisi puhdas
omatunto. Tämä keinottelu ei poista työttömyyttä.
Helppo-Heikin
töistä ei tahdo edes kertyä kunnon verotuloja valtion kassaan.
Köyhyydestä
ja työttömyydestä on tehty eräänlainen ase, joka käännetään vähäväkisen
paljasta rintaa vasten syyllistämällä hänet heti keskustelun aluksi. Jos töitä
kerran ei ole tarjolla, mistä sadoilletuhansille keksitään mielekästä
tekemistä. Mistä työtön, köyhä, syrjäytynyt, saa itsekunnioituksensa takaisin?
Minä
sain sen osaksi takaisin kirjani myötä, tekemällä töitä.
Yksi
kirja ei kuitenkaan kanna pitkälle, yksi työllistämistyö, yksi määräaikainen
työ, yksi osa-aikainen työ, yksi minimipalkkainen työ. Tilastonikkareille ja
turhanlupaajille köyhyys on oiva diaesityksien ja spekulaatioiden lähde.
Ollaanko
luomassa työmarkkinat, jossa halvin työntekijä otetaan töihin? Lopulta
ilmaiseksi ja lopullisesti kukistettuna.
Useasti
sanotaan, että lyhytaikainenkin työsuhde olisi tärkeä henkilölle, joka on
pitkään ollut työttömänä. Ehkä näin. Itse näkisin ihmiset
pitempiaikaisissa työsuhteissa, joista heille maksettaisiin kunnon palkkaa
tilastoilla kikkailun sijasta, palkkaa, jolla he voisivat korjailla hajonnutta
elämäänsä ja kotitalouttaan.
Lyhytaikaisen
työsuhteen jälkeen työn loppuminen on äärimmäisen turhauttava kokemus,
eräänlainen henkinen kidutusmuoto.
Vapaassa
demokratiassa ihmisen elämän tulisi perustua vapaaehtoisuuteen ja omaan
yrittämiseen, ei pakottamiseen eikä kyykytykseen ja turhaan luukutukseen.
Pakkomääräyskirjeet
karenssiuhalla eivät ole enää tätä päivää eivätkä tulevaisuutta.
Nuoren
työttömyys ei saisi venyä puolta vuotta pitemmäksi. Pitkäaikainen työttömyys
vammauttaa ihmisen. Tuhoaa aikuisen elämän, miksei siis nuorenkin, jolla vielä
on haaveita ja tavoitteita elämää varten. Yritetään hoitaa edes nuoret, jos
muuhun ei pystytä. Kun kerran maailman paras maa olemme.
Monelle
meistä tuttu termi on puun kelottaminen. Puun ravintoketju katkaistaan ja se
kuolee hitaasti pystyyn. Näin ei saisi käydä nuorille. Viisi ja
kuusikymppisissä miehissä ja naisissa meillä on jo näitä pystyyn kuolleita
keloja, köyhyyden tuhoamia ihmisiä.
Nykyajan
JSP yrittää parhaansa mukaansa parantaa, kuntouttaa, kouluttaa ja eheyttää
köyhää kestämään paremmin köyhyyttään. Olemaan parempi köyhä.
2010
luvun köyhää ei enää kiinnosta sotien jälkeinen köyhyys viisi kuusikymmentä
vuotta sitten. Köyhyys on myös tätä päivää. Sen muoto on paljon armottomampi
kuluttamiseen perustuvassa itsekeskeisessä ja itsekkäässä ostoyhteiskunnassa,
jossa ihmisarvo määritellään rahassa. Ja kun sitä työtäkään ei pian tahdo
riittää kaikille, työtä, jolla tulisi toimeen.
Tosiasiassa
systeemi on voimaton köyhyyden edessä, köyhyyttä on aina ollut, sitä on yhä ja
sitä tulee jatkossa olemaan yhä enenevässä määrin. Köyhyydestä tulee nykyajan
kulkutauti ja sen kantajasta spitaalinen, jota kartellaan ja joka täytyy
eristää yhteiskunnasta.
Työttömän
ja köyhän ääni, avunhuuto, on äänetön, sillä kukaan ei enää kuuntele häntä.
