Ei naurata.
Tosikot. Noin viisikymppiset miehet. Pahimpia
tosikkoja. En tiedä, mistä se johtuu. Huumorintajuttomuudesta ehkä.
Joillakin ei kerta kaikkiaan ole huumorintajua, tai edes vitsin tajua.
Huumorintajuttomia on tietenkin kaikissa ikäryhmissä.
Nykyisin
vitsinkin pitää olla mahdollisimman lyhyt, lähinnä toteamus tai lyhyt
tarina, jonka kertoo noin puolessa minuutissa. Moni näistä
viisikymppisistä miehistä on varautunut, ei naura vaikka vitsi
naurattaisikin. Mikä piru tosikkoja vaivaa? Miksi hyvä vitsi ei naurata? Onko nauramatta jättäminenkin kannanotto tai mielenosoitus?
Onneksi kaveripiiri ymmärtää vielä huumoria. Osa ainakin. Usein huumori
on myös kahdenkeskeisestä ja pitkä yhteinen historia saattaa supistaa
vitsin, huumorin, mustankin, yhdeksi kahdeksi sanaksi. Tosikko on
tietenkin näistä täysin ulkona.
Pitää myös muistaa, että kapakkaympäristön kokemuspiiri puuttuu viimeiseltä kolmelta vuodelta ja yhdeksältä kuukaudelta jne…Monestihan ryyppyporukassa riittää, että joku sanoo sanan polkupyörä ja pöytä räjähtää nauruun, kaljat kaatuvat naapuripöydissä säikähdyksestä, osa naurajista purskahtaa vielä seuraavana päivänkin hallitsemattomiin hillittömiin naurunpurskahduksiin. Polkupyörävitsin kertojaa muistellaan haikeasti kuppia kumoten vielä vuosia sen jälkeen, kun hän joi itsensä hengiltä.
Pystyn nauramaan itselleni, mutta en pidä siitä, että minulle nauretaan. No, vitsailu on eri asia. Viisastelua en pidä huumorina. Monesti hyvä tarina syntyy kommelluksista, koettelemuksista ja vastoinkäymisistäkin. Oman kommelluksen voi kertoa humoristisesti eikä siihen kaipaa totista esitelmää tilanteen vakavuudesta - ei niin voi tehdä, miten siinä niin menit tekemään…
Vitsin kertominenkin on taitolaji. Pitkän vitsin kertojaa tekee mieli juosta karkuun. Tosikolle on turha ryhtyä vitsiä kertomaan. Palkaksi saa vain happaman naaman. Eräiden kasvot ovat kuin vahanaamio tai kuolinnaamio, kun heille kertoo vitsiä tai hyvää tarinaa. Jo alussa tulee hanskat tiskiin -tunne, että helvettiäkö minä oikeastaan vaivaan itseäni ja nöyryytän itseäni tosikkojen kanssa.
Olen aina ollut mestari haistamaan teeskentelyn ja teennäisyyden. Yksi kosmisen vitutuksen atomi on teennäinen tai teeskennelty nauru. Jotkut yksinkertaisesti eivät ole syntyneet huumorille eivätkä vitsille.
Pitää myös muistaa, että kapakkaympäristön kokemuspiiri puuttuu viimeiseltä kolmelta vuodelta ja yhdeksältä kuukaudelta jne…Monestihan ryyppyporukassa riittää, että joku sanoo sanan polkupyörä ja pöytä räjähtää nauruun, kaljat kaatuvat naapuripöydissä säikähdyksestä, osa naurajista purskahtaa vielä seuraavana päivänkin hallitsemattomiin hillittömiin naurunpurskahduksiin. Polkupyörävitsin kertojaa muistellaan haikeasti kuppia kumoten vielä vuosia sen jälkeen, kun hän joi itsensä hengiltä.
Pystyn nauramaan itselleni, mutta en pidä siitä, että minulle nauretaan. No, vitsailu on eri asia. Viisastelua en pidä huumorina. Monesti hyvä tarina syntyy kommelluksista, koettelemuksista ja vastoinkäymisistäkin. Oman kommelluksen voi kertoa humoristisesti eikä siihen kaipaa totista esitelmää tilanteen vakavuudesta - ei niin voi tehdä, miten siinä niin menit tekemään…
Vitsin kertominenkin on taitolaji. Pitkän vitsin kertojaa tekee mieli juosta karkuun. Tosikolle on turha ryhtyä vitsiä kertomaan. Palkaksi saa vain happaman naaman. Eräiden kasvot ovat kuin vahanaamio tai kuolinnaamio, kun heille kertoo vitsiä tai hyvää tarinaa. Jo alussa tulee hanskat tiskiin -tunne, että helvettiäkö minä oikeastaan vaivaan itseäni ja nöyryytän itseäni tosikkojen kanssa.
Olen aina ollut mestari haistamaan teeskentelyn ja teennäisyyden. Yksi kosmisen vitutuksen atomi on teennäinen tai teeskennelty nauru. Jotkut yksinkertaisesti eivät ole syntyneet huumorille eivätkä vitsille.
