Yleisurheilun kansallisuuskikkailijat

Pari erillistä kirjoitusta yleisurheilun kansallisuuskikkailijoista ja hieman muustakin.

Kansallisuuskikkailijat ovat tympeintä, mitä yleisurheilussa on tapahtunut dopingin jälkeen. Kansallisuuskikkailijat ovat tekemässä EM-kisoissa MM-kisat. Malliesimerkki: Jos vaikkapa Afrikasta tulee tänne joku Abebele Bebelebe ja saa Suomen kansalaisuuden muutamassa vuodessa olostumatta mitenkään suomalaiseen yhteiskuntaan, tuntematta sitä, opiskelematta kieltä, välittämättä suomalaisuudesta, keskittymällä vain omaan uraansa, pitäisikö minun innostua jotenkin hänen saavutuksistaan Suomen lipun alla ja olla ylpeä suomalaisesta kulttuurista ja suomalaisuudesta, kiittää suomalaista urheilujärjestelmää juuri hänen menestyessään. Tietäen vielä, että muutaman vuoden hän häipyy toisaalle. Tietysti minun pitäisi, koska muuten olisin rasisti. Joukkueissa nämä ulkomaalaistaustaiset pelaajat ja ottelijat eivät vaivaudu opettelemaan edes kansallislaulun sanoja ja heidän motivaationsa ja innokkuutensa voi helposti kyseenalaistaa, joskus osaamisensakin. Urheilumaat tuntuvat ostavan urheilijoiden lipun alleen pelastaakseen jonkin mitättömän urheilulajinsa ja parantaakseen asemiaan arvokisojen kisataulukossa. Osa tapauksista on täysin härskejä ja läpinäkyviä. Nykysääntöjen mukaan urhelijalla on kuitenkin mahdollisuus edustaa mitä maata haluaa. Yleensä huiput liikkuvat. Kukaan ei kaipaa listoilleen kehä- ja rataraakkeja.

ooo 

EM-kisatkin ovat pikkuhiljaa menossa MM-kisoiksi kansallisuuskikkailijoiden vuoksi. Aivan sama periaatteessa, mutta ei esim. Turkin yleisurheilujärjestelmästä kerro yhtikäs mitään se, että afrikkalaiset juoksijat juoksevat maalle mitaleja.Urheilijan tarina on kuitenkin aina yksilötarina. Jos säännöt sallivat, on sama, missä hän menestyy. Jos on hyvä, niin on hyvä, mutta silti kansallisuuskikkailu vie hieman makua eurooppalaisista yleisurheilukisoista. Sitä monikulttuurisuutta tämä ilmeisesti on.

Näin se on valunut suomalainen keihäsvalmennustietouskin maailmalle. Ei syy muiden menestykseen usein ole se, että keihästä heitetään muuallakin vaan suomalaisia keihäsvalmentajia on töissä muuallakin maailmalla kuin Suomessa. Suomea pidetään keihäsmaana. Kai se sitä onkin. Maa marssitti kuusi heittäjää EM-kisoihin. Naisissa kahden esitys oli naurettava ja yhden ensikertalaisen hyväksyttävä. Miehissä Mannio oli tavanomaisen flegmaattinen, puoliunessa oleva haahuilija, Pitkämäen esitys oli sanalla sanoen surkea, Ruuskanen rikkoi kaiketi itsensä karsintojen haamuheitolla.

Keihäsmaa pystyi tiristämään yhden hikisen pronssin eikä urakka Riossa, sambailevien pöpöjen ja hörhöjen luvatussa maassa, yhtään helpotu. Laadullisesti yleisurheilun EM-kisat Amsterdamissa ovat olleet suhteellisen hyvätasoista seurattavaa.

Hienoa, että Suomen maajoukkueessa on uusia, lupaavia nuoria tekemässä uraa. Millä estettäisiin heistä tulemasta rikkikulutettuja ikuisia lupauksia ja heti karsiutuvia kisaturisteja? Jos neljänsadan metrin aitoihinkin tulee muutama huippunopea kansallisuuskikkailija, Oskari Mörönkin urakka vaikeutuu huomattavasti. ( Siellähän oli jo ) . Jos keihäässä halutaan pysyä lajin mahtimaana, uusiin nuorin tulisi satsata ja siivilöidä heitä esiin ja pyrkiä siihen, että suomalaiset huippukeihäsvalmentajat pysyisivät Suomessa. Toki jokaisella heistäkin on oikeus lähteä parhaimman tarjouksen perään ja rahaa kyllä maailmalla liikkuu. Ja pitäähän siihen heittoon jostain löytää hyvä tyyppikin.