Metson maa

Viikonloppuna Rovaniemen kaupungin pohjoisilla rajoilla n. 80 km päässä velimiehen kanssa hieman yhteistä aikaa aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Kahdet tulet metsässä, kahvit, pullat ja makkarat ja iltasella hirvikäristys velimiehen luona. Turinaa ja erämuisteluksia. Aurinko ei päässyt esille sitkaan sumun takaa. Mukavia maastoja, uusia minulle. Siellä täällä vilahti muutama havulintu, raavaskin joukossa. Erälaukauksia minulla ei ole tältä syksyltä, mutta enpä aseen kanssa juuri ole metsässä käynytkään. Kunto kesti aika hyvin pitkähkön lenkin. Ei pidä valittaa. Pitää olla onnellinen, että vielä pääsee ja pystyy käymään ja terveyttä riittää.

Metson maa. Tunsin kerran erään Nallen, suomenpystykorvan, joka liikkui metsässä kuin ajatus aina siellä etumaastossa näkymättömissä tietäen mihin suuntaan metsästäjä liikkuu. Tuuli, tuulenvire tai tyyni, sää, kulun määrittelee. Tuli aina takaa luo lenkin tehtyään. Toimi kuin kone, mutta oli erittäin koiramainen olento. Pudotuslukua ei viitsi tässä mainita, ettei kukaan tule katkeraksi. Se on se kiintyminen puolin ja toisin ja tiimityö, yhdessä vietetyt laavuyöt kairassa. Sanotaan, että koira toimii vaistoillaan, mutta olen tavannut myös koiria, jotka käytökseltään, teoiltaan ja ajatukseltaan ovat paljon monia ihmisiä viisaampia. Velimies mainitsi tuossa viikonloppuna tulilla, että aina syksyisin on erityisen ikävä Nallea. Niinhän se on. Koiraystävämme on haudattu Kemijokivarteen metsästysseuramme maille. Käyn ja käymme joskus siellä teeren kukerrusta kuuntelemassa. Minulla on yhä Nallen kuva seinällä. En ole halunnut poiskaan laittaa.

Sitkas sumu pyöri koko päivän päällä ja ympärillä.