| Vitsailin tuossa äskettäin ( huumorintajuni on joskus kieltämättä hieman
erikoinen ) kaverille, että tämä hillastus alkaa käymään työstä.
Minulle, joka aina olen vihannut työntekoa. Myös toisten tekemänä, kuten
Mark Twain joskus lausahti. Kaveri naureskeli, että vaikea tapaus, jos
erä- ja marjastusvietti ovat ristiriidassa työnteon kanssa. No,
hillastus on periaatteessa ainoa marjastus, jota harrastan. Kyllähän
niitä poimii, nyt varsinkin, kun jonkin verran on löytynyt. Mikään
kovin innokas poimija en silti ole. Tehokas poiminta-aika jää aika
pieneksi. Ahkerampi olisi varmasti tuplannut saaliin. Muuta pientä
puuhaa koko ajan. Hillastus on enemmän sellainen kokonaisvaltainen
tapahtuma. Päätös, minne menet, eväät, erävehkeiden vatulointi mukaan,
pyöräily, kävely, luonnon havainnointi, valokuvaus, vanhojen muistelu,
varsinkin maissa, joissa on jo parikymmentä vuotta kulkenut, yleinen
pohdinta, kuulostelu ja rauhoittuminen. Hillainnostukseni syntyi varsin
myöhään. Kuljimme joskus 90-luvulla muistaakseni vanhempieni kanssa
paljon hillassa. Saaliit olivat komeita, oli helteitä ja ukkosia ja
kaikenlaisia huvittavia sattumuksia tapahtui. Ryhdyin kulkemaan
Ounasrinteeltä omilla reissuilla ja kartoittamaan lähialueita. Monia
pikkukoloja löytyi, joissa vieläkään ei tunnu kukaan käyvän. Onhan hilla
kieltämättä sykähdyttävä marja. Kyllähän siihen helposti himo tulee
kuin kullankaivajalla kultaan. Hillareissujen henkinen anti on kuitenkin
parasta ja tärkeintä. Jos ryhtyisin vain keräämään ja suorittamaan
hillastusta, siitä luultavasti menisi maku. Kukin kuitenkin tavallaan,
omien tottumuksiensa mukaan. Ei tätä jaksaisi, jos suhdetta luontoon ei
olisi. |
