Jaarittelijat. Novellitekniikkaa
ja romaanitekniikkaa on turha verrata toisiinsa, mutta myös lyhyessä novellissa
voi synnyttää syvänkin helikopterilla lentämisen tunteen. Romaanissa sen voi
tuhota. Yksi suomalaisen kirjallisuuden ilmiöitä on äärimmäinen yksityiskohtien
kuvaus. Käytän tuota helikopterivertausta simppelinä esimerkkinä. Ei perustu
mihinkään lukemaani kirjaan. Novellissa lennetään helikopterilla, ehkä
mainitaan merkki ja että lentäjä osaa hommat. Romaanissa kirjailijalla on
sivukaupalla tilaa kirjoittaa tutkielma helikopterilla lentämisen taidosta.
Ollaan menossa rosvojahtiin, mutta helikopteri pitää kuvata tarkasti; tyyppi,
paino, henkilömäärä, mahdollinen aseistus, valmistusvuosi, vaiheet eri
maanosissa, Suomeen tulo, lentäjän elämänkaari helikopterilentäjäksi, hänen
poikansa tyttöystävän ristiriitainen nuoruus, helikopterin moottori pitää
kuvata erityisen tarkasti...Rosvojen perään! Vielä pitää muistaa Michelangelon
helikopteri, maailman ensimmäisen helikopterin neitsytlento jne jne...rosvojen
perään kiits...No, nyt päästiin helikopteriin ja lentämään rosvojen
perään....Kirjailija leikkaa rosvojen autoon ja nyt ryhdytään kuvailemaan
rosvojen aseistusta, neljällä miehellä on jokaisella eri ase...ei ei...
...liikaa yksityiskohtia...
Toinen on romaanien liiallinen
henkilömäärä. Tarina hajoaa ja keneenkään henkilöhahmoon ei samaistu eikä kiinny.
Tietenkin oiva tapa kasvattaa sivumäärää, kahdeksan paperisen päähenkilön lyhyt elämänkaari ja kummien
kaimat tarinoiden risteillessä ristiin rastiin amokkia...
Tarinalla pisteestä A pisteeseen
B ei ole niin väliä.
Hyvä romaani on ja voi olla yhtä
jäntevä ja tiivis kuin Hemingwayn tiukka novelli. Esimerkkeinä voisivat olla
vaikkapa Lee Childin ja Robert Crais. Spillane oli mestari näissä. Yksinäinen
hahmo etenee kirjan halki kuin juna sivuilleen vilkuilematta ja turhia selittelemättä. Jos elokuva voi olla
tuskallisen pitkä parituntinen koettelemus, josta puoli tuntia voisi leikata
pois, myös viisisataasivuinen romaani voi olla. Sata sivua pois.
