Suomalaisesta keskustelukulttuurista

1. Monissa seuroissa ja suvuissa voisi joistain asioista joskus keskustellakin, mutta yleensä paikalla on aina joku sukudespootti, joka päättää, miten keskustellaan ja mistä asioista saa keskustella; seuroissa, en tarkoita nyt uskonnollisia seuroja, on yleensä paikalla jokin omaan ääneensä ihastunut, loputtomia monologeja esittävä äärimmäisen pitkästyttävä narsisti, joka vastaa illan keskustelusta, myöntää itselleen puheenvuorot ja vastaa itse kysymyksiinsä. 

2. Samoissa suvuissa ja seuroissa on näitä kaikesta kaiken tietäviä Überbesserwissereitä, jotka eivät jää sanottomaksi, vaikka heiltä kysyisi vastausta maailmankaikkeuden tai mustien aukkojen arvoitukseen. Siis, he tietävät sen. Eikö tällainen kaikkitietävä ihminen voisi olla jo jumala, ainakin paikallinen jumala. Omasta mielestään hän tuntuu olevan. Suvuissa ja seuroissa, jos jotain keskustelua yrittää, tällainen kaikkitietävä Überbesserwisser, on myös keskustelun ja ilon pilaaja. Hän kuuntelee tarkkaavaisesti mahdollista puhujaa, jos joku on vahingossa saanut puheenvuoron, ja korjailee kuin tsaristinen ylivirkaintoinen pikkuvirkamies puheenvuorossa olevia asiavirheitä. 

3. Jos onnistut nappaamaan puheenvuoron omaan ääneensä ihastuneelta, loputtomia monologeja esittävältä äärimmäisen pitkästyttävältä narsistilta, hän ei kuuntele sinua vaan naputtelee hermostuneesti sormiaan pöytää vasten ja vilkuilee sivuilleen, odottaen vain mahdollisuutta päästä jatkamaan äärimmäisen pitkästyttävää monologiaan.

4. Erikseen mainitsen vielä Kuka huutaa eniten -suvut ja seurat, joissa se, joka lujiten huutaa, saa äänensä ja mahdollisen mielipiteensä kuuluviin, mutta se ei tarkoita sitä, että joku itse asiassa kuuntelisi tai kuulisi häntä.