 |
| Muistoja nuoruudesta, niitä eniten luettuja eräkirjasuosikkeja. Eipä
tule juuri nykyisin eräkirjallisuutta luettua. A.E. Järvisen kohdalla
tapahtui aikanaan, että heitin yhden hänen kirjoistaan seinään, nuorena.
Kyllästyin lukemaan kuvauksia, kun kertoja hakkasi hekumassa saukkoja
sauvalla hengiltä tai kaivoi hullun kiilto silmissään ahmanpoikasia
pesästään tapettavaksi. Näin koin asian tuollon nuorempana. Nyttemmin käsitys tuskin on niin jyrkkä enää. Joo, ajat olivat toiset, tiedän. Ennen seinään heittoa nautin kyllä ja pidin Järvisen kirjoista. Ehkä reaktio johtui nuoruuden rähmän pyyhkimisestä pois silmistä.
Petteri Holman ja Risto Pyykön Kairanviemä, kirjailija A.E. Järvisen
elämä, kuitenkin palautti jonkinlaisen kiinnostuksen Järvistä kohtaan,
mutta kirjat jäivät.
Eränkävijä oli aina mieluisa joululahja nuorempana. Muistelen jonkun eränovellin vuodelta 1972 jotain, kun messevä ampuja ampui ensin jonkin , päistikan tai vastaavan, en muista nimeä, pitäisi tuo Eränkävijä etsiä käsiinsä...no joka tapauksessa, hän ampui ensin sen teeritokan " johtajan " ja vakuutti lukijansa siitä, että kun tuon ammut, muut pysyvät. Sen jälkeen hän ampui parikymmentä muuta ja merkitse aina tikulla suunnan putoamispaikalle...talvi oli... En muista Kassapikon eri kirjoittajien nimiä. Se kokosi kirjailija Erkki Tuominen, jolla on mittava eräkirjatuotanto 1970 vuodelta saakka. Viimeisin taitaa olla Aran teeren siivillä vuodelta 2010. Kassapikossa on unenomainen novelli riekkojen vaelluksesta. Se on jäänyt mieleen. Hans Lidman (22.8.1910 – 4.4.1976) oli jo eläessään, ja on yhä, Pohjoismaiden tunnetuin ja tunnustetuin kynää ja kameraa käyttävä kalastaja. Lidman oli täydellinen tunnelmanluoja. Luin muutamat lahjaksi saamani Lidmanin eränovellikokoelmista kerta toisensa jälkeen. Hän sai jopa kalastusaiheiset tarinat kiinnostaviksi. Ilmeisesti Lidmanin merkittävästä tuotannosta vain murto-osa vaivauduttiin aikanaan suomentamaan. Pentti Mäensyrjän Korpiemme kontio on karhukirjojen aatelia. Allan Jokiselta luin muutamia aivan upeita eränovelleja, jotka elähdyttivät minua pitkiksi ajoiksi. Hän kai on jonkinlainen ykkönen arvostuksessani suomalaisia eräkirjailijoita kohtaan. Allan Jokinen eli 1971 - 1993. Kirjoitti vuodet 1954 - 1985 useita romaaneja ja eränovellikokoelmia. Jokinen teki novellinsa Aavekoira pohjalta käsikirjoituksen tv-näytelmään Itikkaharjun saatana (1978). Epäilen, että tv-esitys menisi enää läpi, ainakin sen saaliskohtauksia pitäisi rajulla kädellä sensuroida. En puhu niistä tässä enempää ja toivon, ettei kukaan muukaan puhu. Joo, ajat olivat toiset, vielä tuolloinkin, tiedän. |
 |
| Pohdiskelua: Niin, kirjathan ovat loistavia ( ja monet muut eräkirjat tuolta ajalta ) . Hienoja nuoruuden hetkiä enkä vaihtaisi yhtään metsästyskokemusta nuoruudesta pois. Enkä lukuhetkeä. Hieman kieli keskellä suuta, " asian vierestä " , kirjoitin omankin erätrilogiani metsästysharrastusta silti kunniottaen. Olen saanut paljon kehuja kirjoistani, että niissä on muutakin kuin metsästystä. Nykyisin, onneksi, metsästäjä ei voi enää julkisuudessa leuhkia saalismäärillään ja metsästys on muutenkin muuttunut nykyajan myötä. Hyvää nykyeräkirjallisuutta on yhä. Metsästäjä tappaa. Kyllä. Moni ei kuitenkaan miellä paistinrasvan valuessa suupielestä, miten vaikkapa kananpojille käy keskitysleirinsä liukuhihnalla jne jne...Periaatteessa olen sitä mieltä, että minkään eläimen missään olosuhteissa ei tulisi kuolla ihmisen kädestä. Päätelmä ei kuitenkaan tee minusta lihansyöjää. En pidä ihmistä ravintoketjun enkä minkään ketjun ylimpänä oliona vaan alakerroksien parasiittina, joka tuhoa kaiken ympärillään. Ihmehän olisi, jos ihminen ei nuoruudestaan 70-luvulta edes hieman muuttuisi tähän päivään. Ja nyt kun ase on vaihtumassa kameraan, luonto- ja eräkokemuksetkin ovat syventyneet ja herkistyneet. |
