Eräänlainen kehä tässäkin sulkeutuu. Tulkkivaara, nuoruuden eräseikkailujen kohde oli tiettömän kairan takana Kemijokivarressa. Nyt on tie ja maat silputtu, samoin vaara. Hakkuujälki on aika visto. En puutu yksityisen omistajan maankäyttöön; olenhan kuitenkin saanut nuoresta saakka täällä kulkea metsästysseurani jäsenenä. Sanoinpahan vain kaverille, että se se vielä puuttuisi, että kaivoksen tuohon lykkäisivät. Metsähän kasvaa takaisin, ei siinä mitään, mutta ajatusmaailmani on hieman naiivi ja romanttinen. Ajattelen kuin intiaani usein - kukaan ei voi omistaa maata eikä estää ihmistä siinä kulkemasta.
Suomalainen suo on ilman keltaista kultaakin hämmästyttävän kaunista. On tilaa, rauhaa ja avaruutta ja ziljoonia pieniä ystäviä.
Koru
Kaikki ei ole aina pelkkää idylliä. Olen näihin maihin kadottanut kaksi puukkoa. Olen sanonut, että Tulkkiaapa ei tykkää siitä, että kannan sukulaismiehen väsäämiä puukkoja vyössäni vaikka konkreettinen, ilonpilaava syyhän on tietenkin oma huolimattomuus. Minua ärsyttää nykyisin suunnattomasti vitsien selittäjät. Heihin törmää sosiaalisessa mediassa useinkin. Kerrot vitsin tai laitat ajatelman esille, niin toinen ryhtyy makustelemaan ja analysoimaan sitä - etten sanoisi, anaalisoimaan.
Kaunista! Sielu lepää.
Täytyy uskoa huomiseen! Otan tavoitteeksi korjata Omat kuvat -kategorian, josta kuvat katosivat Vuodatuksen sähkövian vuoksi kokeman takaiskun johdosta. Pikkuhiljaa Meukow-lasillisen kanssa värkkäilen kuvia syksyn pimeinä iltoina takaisin, jos muistan. En viitsi ihan nollata kaikkia hyviä reissuja ja muistoja. Olisinhan itsekin voinut aikanani varmuuskopioida blogini vaikka pötköön maalaamalla ja laittamalla talteen omaan kansioonsa. Näitä sattuu.
Tulen kuitenkin hyvin useasti mainitsemaan kirjoituksissani kuvien katsoamisesta kolmen vuoden ajalta.
