Kun kaivosvaraus käsittää ne alueet, mistä parhaimmat elämän muistot ovat, nuoruudesta, menneisyydestä, viattomuuden päivistä, jolloin kaikki oli nuoren miehen silmin hyvin ja oma isä näytti ylimaalliselta jättiläiseltä - kun kaivosvaraus ympäröi nuo sielunmaisemat, sitä ajattelee, että toivottavasti tästä ehtisi hautaan ennen kuin kaikki loppukin häpäistään.
Me kaikki kuolemme kerran.
Luontokin.
Kun minä olen poissa, jää vanha nuotionpohja, vanha tervaskanto, vanha pienen joen ylitse kaadettu lahoava ylityspuu.
Erehdyin kerran nimittämään erään pohjoiseen viettävän vaaran laidan ja sieltä avautuvat näkymät Temppeliaukioksi.
Eräänä päivänä olivat vain kannot ja kynnösaukea muistuttamassa minua humisevista petäjistä.
Minulle luonto ei merkitse, ei ole koskaan merkinnyt, eikä tule merkitsemään, rahaa eikä työpaikkoja.
Luonto on pyhä paikka, jonka hiljaista ääntä ihminen ei halua eikä uskalla kuunnella.
Jos olisin nuorempi puolustaisin luontoa kiväärin kanssa.
Nyt olen väsynyt; väsynyt katsomaan tuhoa ympärilläni.
Ymmärrän miltä intiaaneista aikoinaan tuntui.
Heiltä vietiin kaikki, mihin he uskoivat.
Tilalle tuli viina, reservaatti ja sivistys.
Kun tuhoamme luonnon, tapamme viimeisen ylpeyden aiheen itsestämme ja tiedämme rikoksemme suuruuden.
Siksi häpeämme.
Häpeän kotikaupunkiani Rovaniemeä siinä, että se ei pysty puolustamaan edes Ounasvaaran erämaa- ja luontoarvoja.
Tuhon käärme hiipii ylös Kemijokivartta lähemmäksi rakkaita maita.
Kaikkeenhan tottuu, kun paaduttaa sydämensä.
Luonnon osalta en tule koskaan tekemään niin.
