Olen aina tehnyt elämässä kaiken oman pääni mukaan. Oli metsäsuksea, tavallista suksea ja moottorikelkkaa tarjolla, mutta ihan kiva oli kävelläkin. Ounasjokivarren kairan rauhassa. Kaveri viiletti suksilla edellä. Ura oli kova kävellä. Jäin mieleen puolitutun kelkkamiehen ihmettelevät sanat - ihan outo mies kävelee täällä metsässä - kun tuli uralla vastaan ja ennen kuin tunnistimme toisemme.
Oli happea ja tilaa hengittää. Lumessa oli ketun ja jäniksen jälkiä. Hiljaisuus kaiken ympärillä. Nykyajan ihmiset ovat liian kiireisiä edes ehtiäkseen olla kiireisiä. Olen sentään ehtinyt lukemaan kirjoittamani kirjat. Luen paraikaa Venla Hiidensalon kirjaa Mediahuora. Rosa Liksomin kyydissä oli ihan kiva halki Venäjän maan, mutta Venla Hiidensalo iskee suoraan nykyhetkeen, tähän päivään; ihmisten pakkoon tunnustaa syntinsä julkisuudessa. Paljon ei tarvitse niin pääsee johonkin lehteen pissiskolumnistiksi huterine mielipiteineen. Suomessa on kohta kirjailijoita enemmän kuin lukijoita, kirjailijat kirjoittavat kohta toisilleen, kehuvat toisiaan kirjoittamissaan kirja-arvosteluissa ja myöntävät apurahat niille kirjailijoille, joita vähiten vihaavat.
Kairassa minulla harvoin on yllämainittuja ajatuksia. Ajatukset valtaavat minut kaupungissa, joka tavallaan tuhoaa kaiken hyvän, pyrkimyksen ja ajatuksen Elämän Ankeuttaja -virastoineen. Olet osa koneistoa, johon sinun pitää kuulua.
Kuksassa on tällä kertaa vain kahvia, nuotiolla paistettujen makkaroiden jälkeen. Kuksa on kestänyt hyvin vuodesta 1994. Sain sen ex-avoappiukolta, joka on jo mennyt pilven reunalle soittelemaan harppua. Aikaan on mahtunut kaikenlaista. Maailmakin on siinä välissä muuttunut yhä sairaalloisemmaksi ja turvattomammaksi. Maanpuolustuskykyä ja -tahtoa on yritetty viime vuosina ajaa alas lähes pakkokeinoin ja poliisien resursseja ollaan vähentämässä. Pitkien etäisyyksien Lapissa poliisin poissaolo kyllä näkyy.
Onneksi yhteys luontoon on yhä tallella.
Kaira on lääke kaupungin tuottamaan henkiseen syöpään.
