Viime aikoina luettua
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Ehdottomasti hauskin ja vinkein kirja oli Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen, jonka viimein sain luettua läpi. Kirjassa oli herkullinen ruotsalais-suomalainen viritys ja meno hetkittäin täysin hervotonta.
Se on tietenkin, miten kirjan lukee. Itse löysin hyvää piikittelyä ruotsalaisesta elämänmenosta ja sen sopimattomuudesta ( mahdottomuudesta ) suomalaiselle luonteelle. Miika Nousiaisen tyyli muistuttaa hieman Arto Paasilinnaa, mutta Miika Nousiaisen on virittänyt turbonsa äärimmilleen. Tarinassa ihmisiä myös kuolee ja se hieman vakavoittaa lukijaa.
Kansallisuustransun ruotsalaistamiskoulutus! Ruotsalainen Cooperin testi - olla 12 minuuttia epäsosiaalinen!
Kelpo esikoinen!
Monesti kirja on hyvä lukea, kun kohu ja pöly sen jäljiltä on laskeutunut. Tosikoille en Vadelmavenepakolaista suosittele.
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen ( Otava, 2007 )
Rosa Liksom: Hytti nro 6
Minulla oikeastaan kiinnostus venäläistä kulttuuria kohtaan lopahti Neuvostoliiton romahtamiseen. Tosin Venäjän kulttuurihan ei mihinkään kadonnut. Hyvää kirjallisuutta syntyi myös naapurimaassa Neuvostoliiton aikana ja syntyy yhä sen jälkeen.
Rosa Liksomia olen lukenut vähän. Muutamia hersyviä novelleja ja parhaimmillaan briljantteja Lapin Kansan kolumneja viime aikoina.
Odotin matkalta vähän enemmän sivuja. Kun en oikeastaan paljoakaan Hytti nro 6:sta tiennyt. Pidän Rosa Liksomia palkintonsa ansainneena. Ja kun matka loppui, jäi pienoinen haikeus, että olisihan tässä voinut matkata vielä hieman pitempäänkin hyvässä seurassa.
Eihän se äijä tee siinä kirjassa muuta kuin kertoo rivoja tarinoita ja ryyppää, saattaa närkästynyt kukkahattutäti puuskahtaa. Voin vakuuttaa, että läpi Venäjän maan kestävä ryyppääminen on uskottavasti kuvattu ja miehen tarinatkin ovat kiinnostavia eikä mies itsekään kovin paha ole.
Matka on kaiketi tytölle eräänlainen pyhiinvaellus, maailman ja itsensä rajoille. Tyttö persoonana on myös uskottavasti ja kiinnostavasti kuvattu "miehisellekin" lukijalle.
Yksityiskohtaisuudessaan ja havainnoinnissaan Hytti nro 6 on pienimuotoinen mestariteos.
Rosa Liksom: Hytti nro 6 ( WSOY, 2011 )
Jenny Linturi: Isänmaan tähden
Luin Jenny Linturin Isänmaan tähden -kirjaa aika pitkään sen pituuteen nähden. Putosin välillä kärryiltä enkä jaksanut keskittyä tekstiin.
Lähes kaikki merkittävät sotakirjat lukeneena sitä nousee aina varpailleen, kun nainen kirjoittaa sodasta. Harvoja onnistumisia on nähty. Ei tule tässä nyt mieleen.
Jenny Linturin Isänmaan tähden ei ole silti huono kirja, ei alkuunkaan. Se on todella hyvin kirjoitettu ja sen maailma on päällekkäisten maailmojen muodostama kokonaisuus muistin, nuoruuden ja vanhuuden välillä.
Harva suomalainen edes tietää, että suomalaisia soti myös saksalaisten rinnalla Venäjän rintamalla ns. Panttipataljoonassa. Joukko, 1200 miestä, koulutettiin Saksassa ja se vannoi henkilökohtaisen valan Hitlerille. Joulukuussa -41 pataljoona siirtyi rintamalla Vinnitsaan Ukrainaan ja kohti Stalinoa, jossa se alistettiin Waffen-SS-divisioona Wikingille.
Pataljoona kärsi taisteluissa raskaita tappioita, mm. kukkula 701 valtauksessa Malgobekin laitamilla. On ilmeisesti todistettu myös, että osa Kaukasuksella taistelleista suomalaisista sotilaista osallistui sotarikoksiin ts. siviilien tappamiseen. Itse en tätä asiaa tiedä. Enkä taida siihen edes uskoa.
Taistelukohtauksien ja sotanäyttämöiden kuvauksessa ei synny sitä uskottavuutta kuin esim. Pekka Jaatisen Lapin sodasta kertovissa kirjoissa, mutta mikään varsinainen sotakirja Jenny Linturin Isänmaan tähden ei olekaan.
Se panee ajattelemaan sodan järjettömyyttä.
Miksi ihminen on aina sotinut? Sotii? Ja tulee sotimaan historiansa loppuun saakka?
Ehkä se on ihmisen luonteessa. Tappaminen.
Ja kun olet sotasi sotinut, sota silti on aina sinussa. Et pääse siitä ikinä eroon.
Jenny Linturi: Isänmaan tähden ( Teos, 2011 )
Yhteistä näille kolmelle kirjalle on, että ne ovat merkittävää kotimaista kirjallisuutta ja ne kaikki kannattaa hyvän kirjallisuuden ystävän lukea.
