Äskettäin ilmestynyt Lapin Kirjallisuusseuran Lapillinen oli sisällöltään allekirjoittaneelle lievä pettymys. Lievä on tässä lievä sana. Alussa Lapin ilmeisesti johtava omakustannekirjailija ylisti liian pitkästi omakustantamista ja mollasi isoja kustantajia, peräänkuulutti sanataidetta ja muuta auvoisaa tunnelmointia kirjailijoilta. Omakustannekirjallisuushan ei käy läpi minkäänlaista julkaisusiivilää ennen julkaisuaan.
Itse en tuntisi kirjailijana olevani mikään, jos en olisi Otavalla. Lisäksi kustantajan ja kustannuspäällikköjen Tero Norkola ( aiemmin ) , Jarkko Vesikansa ja Aila Järvenpää henkinen tuki on ollut korvaamaton itseinhon vallassa työskentelevälle kirjailijalle. Myös etelästä saadut apurahat ovat toimineet tunnustuksena ja kannustuksena tässä työssä, josta vähän saa mistään kiitosta.
Lapillinen haisi myös hieman Keskinäisen Kehumisen Kerholle. Lehti oli täynnä kirja-arvosteluja, mielestäni hieman puolueellisia sellaisia. Joku saa hyvät arvostelut, tyhjästä ja joku huonot, hyvästä. Minusta kirja-arvostelijan tehtävä ei ole etsiä pisteen ja pilkun paikkoja arvostelun alla olevasta tekstistä eikä kirjoitusvirheiden luettelointi kirja-arvostelussa vaan kirjan esittely kiihkottomasti ja ilman ennakkoasennetta lukijoille.
Hyvän kirja-arvostelijan tulisi omata laaja yleissivistys, ennakkoluuloton asenne ja ennen kaikkea olisi tärkeä löytää arvosteltavan kirjan sisäinen henki, tuntea hieman kirjailijaa ja pureutua hänen sanomistensa taakse. Osa eri lehdissä esiintyvistä kirja-arvosteluista on erittäin heppoisesti tehtyä, lähes naiiveja ja niistä paistaa heti silmään kirja-arvostelijan asenne kirjailijaa kohtaan.
Motiiveja voi aina kysyä, kun kirjailija arvostelee kirjailijaa. Kateus, kenties?
Tietenkin esim. kirjallisuuden kulttuuripiiri Lapissa on hyvin pieni ja sisäänpäin lämpiävä. Jonkinlaisesta apurahaveljeskunnastakin voisi puhua. Samat ihmiset puhuvat, kirjoittavat, arvostelevat ja myöntävät apurahoja, samat ihmiset kadehtivat toistensa aikaansaannoksia ja pyrkivät niitä mitätöimään.
Muistan, kun toimitin aikoinani Ounasrinteen asukasyhdistykselle vaatimatonta jäsenlehteä. Kun lehteä käytiin läpi, sitä eräskin luki otsa huolestuneesti kurtussa ja koko ajan kurtummassa, kunnes otsa sileni ja kasvoille nousi auvoinen ja sydämellinen ilme. – Hei, täällä on kirjoitusvirhe.
Seuraavaksi lehti perustikin toimitusneuvoston, joka ensitöinään sensuroi lehdestä erään hyvän ystäväni ja hyvän kirjoittajan kirjoitukset.
