Ounasvaaraan nousee lähimetsästä hämärä polku tiheän kuusikon läpi. Polulle on noussut paannejäätä. Jossain insinöörin pöydällä tämäkin metsäkolkka on luultavasti jo kaavoitettu ja määrätty tasoitettavaksi. Mutta vielä pyy pörisee kuusikossa.
Kävin eilen kirpeässä pakkasessa kävelemässä Isorakan pohjoispuolella. Tänään näyttää pakkasta olevan rapiat parikymmentä. Huurteinen luonto on kaunis. Mieli on suhteellisen tyytyväinen päätökseen tulevan projektin vuoksi. Oma hommansa oli siinäkin.
Pyöräilystä. Muistelin tuossa, että kerran minulla oli täältä korvesta asiaa kaupungille. Laiskotti kävellä eikä rahaa ollut bussiin. Lainasin armeijan kaverilta vaihdepyörää ja lähdin vispaamaan kaupunkiin. Jotenkin meni, selkä kyyryssä ja penkki liian alhaalla alamäkeen, mutta yleisesti ottaen kävellenkin olisit ollut nopeammin perillä.
Ilmeisesti minun piti käydä jollekin byrokraatille todistamassa olevani elossa.
Paluumatkalla vaihteet alkoivat reistailla, joka tarkoittaa sitä, että en luultavasti osannut käyttää niitä ja vispasin kuin mieletön pienillä vaihteilla kotia kohti.
Jossain vaiheessa pieni pojankoltiainen ohitti minut leveästi hymyillen kolmipyöräisellään.
Ehkä tämä ajatelma tuli mieleen, kun katselin iltauutisissa suomalaisten nuorten hiipuvaa hiihtotaitoa, jota armeijassa yritettiin elvyttää.
