Pyy ruokailee marraskuisen päivän harmaassa valossa. Ei juuri arkaile ja pöristen lentää hieman loitommalle.
Ounasvaaran pururadalla on vasta pieni lumipeite. Joku on käynyt kokeilemassa jo suksia. Tosin ensilumen ladusta toisaalla vaarassa on riittänyt jo parranpärinää. Ammattihiihtäjille tarkoitettu jäälatu, jossa on jyrkkiä laskuja, ei kuulu vauvataaperruksella hiihtokauttaan nollasta aloittavan hiihtoniilon odotusarvoihin.
Kun hiihtosirkus sitten aikanaan pyörähtää Ounasvaaralla käyntiin, riittää ahtailla laduilla tungosta. Vauvataapertaja huonosti luistavilla perinteisen suksilla tuntee olevansa siellä suu vaahdossa x-asennossa ladun täydeltä ryntäävien rupelikorvien jaloissa. Perinteisen ladut tai latu on ajettu ratojen laitaan ja sitä on hyvä luistelijoiden särkeä.
Liikunnasta pitää yleisesti ottaen tulla hyvä mieli. Tuleekin, mutta suksea pitää hoivata ja ährätä riittämiin ennen kuin voi mennä ladulle todistamaan epäonnistunutta voitelua. Joka tapauksessa jokakeväiset laturetket mm. Pissinperälle, Sierijärven ympäri ja Koskenkylän lenkki ovat mieltä virkistäviä ja avaavia kokemuksia. Tosin olen paarustanut vasta pari talvea vaatimattomin tuloksin ehkä yli kymmenen viisitoista vuotta kestäneen tauon jälkeen.
Ehkä jonain päivänä saan hiihdosta ahaa-elämyksen. Sanoin tässä äskettäin, että en antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos nytkähtäisin sydänkohtaukseen ladulle. Sitä riskiä en aio ottaa. Siis hiihdän minkä hiihdän, jos hiihdän enkä ressaa asialla itseäni.
Keskinkertaisena kuntoliikkujana ja innokkaana luonnonystävänä kuitenkin hiihtokin tarjoaa mahdollisuuden päästä talviluonnon keskelle. Minua ei haittaisi vaikka olisi saapaskelit koko talven.
