Sam Peckinpahin vuonna 1969 ohjaama Hurja joukko on yhä paras katsomani elokuva ja näin sen ensimmäisen kerran joskus 70-luvulla elokuvateatterissa. Uusintoina ryhdyin sitä katselemaan vasta videoiden tullessa markkinoille. Televisiosta sittemmin elokuva on tullut useampaakin kertaan.
Varmasti Peckinpahin elokuvasta pitäminen on eräänlainen asennekysymys.
Silmille räjähtävä armoton väkivalta ei ole ainoa syy; veren roiske vain kertoo osumista ja kuolemasta, hidastettu otos estetisoi hetkeksi kuoleman, mutta otoksen jälkeen uhri on kuollut, ei puhu eikä pukahda enää. Elokuva ei kuitenkaan kerro väkivallasta vaan siinä on väkivaltaa; se tavallaan oli aikansa ennuste tähän päivään; siinä elivät jo Vietnamin joukkomurhat, mutta elokuva näki myös tulevaisuuden kaoottisuuden ja sattumanvaraisen tapetuksi tulemisen.
o
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1910-luvulle, jolloin Uusi aika jyrää alleen perinteisen vanhan villin lännen ja viimeiset asesankarit. Meksikon vallankumous kuohuu tapahtumien ympärillä. Uudet puoliautomaattiaseet ja konekiväärit helpottavat joukkomurhia. Joukkoteurastukset tapahtuvat yleensä siviilien keskuudessa eikä kumpikaan puoli välitä siitä, mitä siviileille ristitulessa tapahtuu.
Elokuvassa on perinteisiä lännen elokuvan elementtejä; pankkiryöstö elokuvan alussa, junaryöstö, leppoisaa rupattelua nuotiotulilla, ryyppäämistä; rauhallinen hetki meksikolaisessa kylässä.
Muodostuu takaa-ajettavien ryhmä, William Holden ( eräs suosikkinäyttelijöistäni ) loistavassa vedossa ryhmän johtajan Pike Bishopin roolissa eikä Robert Ryan Deke Thortonin roolissa takaa-ajajien johtajana häviä roolissa vähääkään Holdenille. Piken ryhmän vetovoima syntyy myös siitä, millaiset miehet ovat heidän perässään; ehkä resuiset ja koheltajat, mutta armottomuudessaan kaikkien käyttäytymiskoodien ulkopuolella.
Eräissä Piken ja Thortonin jengien yhteenotoissa kuolee myös Yhdysvaltain armeijan sotilaita. Tavallaan molempien ryhmien kohtalo on näin sinetöity.
Rautatieyhtiön lupaama palkkio kannustaa Thortonin takaa-ajajia ja lopussa Piken jengi on seinää vasten. On tehtävä lopulliset ratkaisut. Ennen mies saattoi vielä kuolla arvokkaasti. Se tuntuu olevan näiden väsyneiden äijien viimeinen valinta. Jukka Kemppinen mainitsee, että Hurjassa joukossa ollaan matkalla helvettiin
Muutamia selviää hengissä. He yhdistävät voimansa. Thorton jättää ryhmänsä, joka lähtee viemään lopputaistelussa kuolleita Pikea ja Piken miehiä mukanaan. Vuorilta kuuluu laukaussarjoja. Palkkiometsästäjät eivät saakaan palkkioitaan. Pike Bishopin jengi säilyttää kunniansa ja myyttisyytensä; heidän ruumiitaan ei saada näytille nöyryytettäväksi rautatieyhtiön toimesta.
Se ei ole enää kuin entisinä aikoina, mutta sen pitäisi riittää, eräs miehistä sanoo.
Sam Peckinpah oli ristiriitainen ja kiistelty hahmo. Hän ei suostunut miellyttämään ketään eikä sortunut Hollywoodin imelyyteen ja kompromisseihin. Hän joi paljon. Peckinpah jätti jälkeensä merkittäviä elokuvia, joihin mm. kuuluu massiivinen Majuri Dundee, jonka studio raiskasi lähes tunnistamattomaksi – Balladi Gable Hoguesta, Rautaristi, Viheltävät luodit jne…
Elokuvan naiskuvaa on joskus moitittu. Nainen jääkin Hurjassa joukossa sivuosaan. Tällä kertaa kerrotaankin miesten tarinaa, lämminhenkisestä ystävyydestä, kunniakäsitteistä, kaveria ei jätetä –teemoista ja viimein sovituksesta katharsiksen kautta verisessä lopputaistelussa.
Ei mitään kompromisseja, sovitteluja eikä pitkiä keskusteluja. Mies säilyy miehenä katkeraan loppuun saakka. Siksi varmasti niin monet miehet pitävät elokuvasta.
Pohdin tähän loppuun, että miksi juuri minä olen aina pitänyt tätä vuonna 1969 valmistunutta elokuvaa parhaana katsomani elokuvana. Olen ollut elokuvafriikki aina ja pitänyt listaa katsomistani elokuvista. Totta kai, 10+ elokuvia on muitakin.
Kyynisenä ja pessimistisenä luonteena elokuva tietenkin kolahtaa minulle. Siinä on myös kauneutta ja toivoa. Elokuva kertoo Uuden, ruman ja väkivaltaisen maailman syntymästä, myös tavallaan Yhdysvaltojen viimeisten hyvien päivien loppumisesta. Vielä hetken kunniaa ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa…sitten Korea, Vietnam ja kaikki loppu roska – veriset sodat, mihin USA sitoutui ja pyrkii nykyaikana, tässä päivässä, sitomaan myös kanssasotijoita.
Loistavat näyttelijät: Robert Ryan, Ernest Borgnine, William Holden, Ben Johnson, Warren Oates...
Peckinpahin kiehtova, rajusti ryyppäävä persoona. Tosin ohjaaja pysytteli minulle perin tuntemattomana pitkiä aikoja. Tietty jähmettyneisyyden, pysähtyneisyyden aika Suomessa 1970-luvulla. Peckinpah repi kaiken auki. Sukuliturgiat ja sukumaneerit. Suomessa pykättiin jotain Turhapuroa ja ties mitä lienee unohduksiin jäänyttä mustavalkoista jäykkää taide-elokuvaa, jota kourallinen ihmisiä kävi katsomassa.
Nuori katsoja janosi tietoa, uutta maailmaa. Harrasti elokuvaa.
Hurja joukko iski kuin märkä rätti silmille; pyyhki perinteillä, muodollisuuksilla ja kaikki tietävyydellä karvaisen takapuolensa, istutti katsojan mieleen epäilyksen ja kyvyn sietää oman persoonan aiheuttama ärtymys ympärillään.
Ravitsi nääntynyttä sielua.
Moni tuijottaa aivan turhaan elokuvan väkivaltaan. Vuonna 1969 se kuvasi tätä päivää.
Hurja joukko merkitsee yhä elokuvana minulle paljon.
Se on eräänlainen merkkipaalu.
Muistomerkki menneisyydelle, nostalgialle ja ziljoonille kumotuille oluttuopeille.
Hurjan joukon äärellä hiljentyy käymään läpi omaa miehisyyttään, kunnian ja perinteiden arvoa. Oman elämän tarkoitusta ja sen mielekkyyttä.
