Mytomaanista on juttua ollut aiemminkin tässä blogissa. Olen kerran tuntenut erään tällaisen ihmisen. Aiheuttamistaan henkisistä kivuista ja säryistä, ihmisten ( naisten ) häikäilemättömästä hyväksikäytöstä ja häpeämättömästä valehtelusta hänet voitaisiin periaatteessa ampua hiekkakuopan reunalla aamunkoitossa, jos sellainen laki yhä olisi. Hän on yhä irrallaan, jossain. Säännöllisin väliajoin hän joutuu vaihtamaan elämäänsä, paikkakuntaansa ja ihmisiä ympärillään, koska sairaalloisen valehtelun mitta tulee täyteen ja tyhmimmänkin ja hitaimminkin ajattelevan ihmisen, joka joutuu hänen lumovoimansa vaikutusvallan alle, mitta viimein täyttyy.
Eräässä suvuhaarassani kulkee tavallaan tällainen despoottinen ja sairas halu olla huomion keskipiste. Toisten jutut eivät ole mitään. Tällä sairaalla ihmisellä on pakonomainen tarve olla kaikessa parempi muita. Alussa hänen suhtauduttiin lempeän hyväntahtoisesti, mutta valheella on lyhyet jäljet. Rohkeimmat ja nopeasti oivaltavat leimasivat hänet heti valehtelijaksi. Monet jäivät hänen lumovoimansa piiriin ts. hyväksyivät hänen valheensa, vaikka tiedettiinkin, että se nyt höpöttää omiaan…
Hän sutkasi monia ihmisiä ja joutui tavallaan pakenemaan. Hän oli karismaattinen ja hyvännäköinen nuori mies. Ei hän olisi edes tarvinnut tätä valehtelun mukanaan tuomaa epätodellista gloriaa ympärilleen. No, sairas mikä sairas. Valhe oli hänelle luovuutta. Hyvä valhe kehittyi hänen mielessään kuin hyvä novelli valmiiksi kerrottavaksi. Harmi, ettei hän osannut laittaa paperille epätodellista elämäänsä. Ehkä siitä olisi voinut tulla todella hyvä kirja: Herra X:n epätodelliset elämät.
Luultavasti hänen häikäilemätön äitinsä teki hänestä sen, mikä hänestä tuli. Pakotti jo nuoresta hänet olemaan muita parempi. En huomannut koskaan mitään tuskaa tai häpeän tunnetta saati sitten syyllisyydentunnetta hänen lempeillä ja lapsenomaisilla kasvoillaan, kun hän loi lumoutuneille kuulijoilleen mahtipontisia kuvaelmia asioista, joita kuitenkaan ei ollut tehnyt. Hän valehteli häpeämättömästi. Ehkä hän myös nautti ihmisten hyvänuskoisuudesta ja pilkkasi tarinoillaan heitä. Eräällä tavoin olin hänen valheensa osa jonkin aikaa, koska olin hänen vierellään. Olin ehkä jonkin aikaa hänen paras ystävänsä, mutta ei hän enkä minä; kumpikaan meistä ei koskaan oivaltanut tätä. Ajauduimme erilleen. Kaikesta on jo vuosikymmeniä.
Joskus ajattelen, että mitä jos hän palaisi tähän kaupunkiin ja aloittaisi taas erään elämänsä alusta. Hän voisi loihtia melkoisen valheellisen maailman taas hyväuskoisille reissuistaan maailmalla. Enää en seisoisi hänen vierellään. En hyväksyisi valhetta. Kertoisin kaikille, mitä tiedän. Kehottaisin häntä menemään hoitoon.
Hänessä oli paljon hyvyyttä ja lempeyttä. Hän ei koskaan valehdellut minulle eikä sutkannut minua. Ehkä hän armahti minua. No, ilman häntäkin minä taas elin toisenlainen elämän toisenlaisessa maailmassa. En minä ollut loppujen lopuksi paljoakaan häntä parempi.
