Tämän lauantaipäivän Kalevassa oli hyviä ajatuksia miehisyydestä Terho Pursiaiselta. Jätän hänen nimen edestään tittelit pois, ne, jotka lehti oli luetellut, miestoimittaja pönkittänyt titteleillä miestä. Pursiainen toteaa, että taide kasvattaisi miestä. Kirjallisuus ja muu taide opettaisivat osaamattomia miehiä olemaan naisen kanssa. Kuulun itse tuohon puhumattomien urheilutilastonikkareiden ja sohvan pohjalta saamattomana urheilua seuraavan miesjoukkoon, joka keikkuu kuolleisuus-, alkoholinkäyttö ja sairastuvuustilastojen keulilla vuodesta toiseen.
Rohkenen tässä sanoa, että sain kasvatuksen myötä täysin väärän naiskuvan. En oppinut koskaan kunnioittamaan naista. En tiennyt rakkaudesta mitään, koska en koskaan saanut rakkautta. Nuoruuteeni yritykset olivat lähinnä irvokkaita jäljitelmiä parisuhteesta ja pesänperustamisesta selityksellä, kun muutkin perustavat…Minulle nainen oli pitkän aikaa pelkkä seksiobjekti.
Joskus toistakymmentä vuotta sitten elämässäni tapahtui asioita, jotka saivat minut järkiini. Pääsin eroon epäonnistuneista ja tuskallisista avoliitoista ( 2kpl ), joihin meni kymmenen vuotta elämästäni. Niissä oli hyvätkin hetkensä mutta suurimmalta osaltaan ne olivat vain yhtä helvettiä molemmille osapuolille. En tajunnut mistään mitään, en osannut mitään. Osasin vain naida.
Noiden suhteitten jälkeen yritin vielä. Vanhat metkut tulivat mukaan. Loukkasin kahta naista niin pahoin, että voin itsekin pahoin häpeästä. En lyömällä vaan paljon pahemmin. Tuolloin päätin, -97, että sydämien murskaaminen saa loppua osaltani ja ryhdyin munkiksi. Seuraavat kymmenen vuotta elelin yksikseni ja toistelin itsekseni aina silloin tällöin, että älä sorru yhden illan suhteisiin ja muista kunnioittaa sitä naista, jonka mahdollisesti joskus kohtaat.
No, minä kohtasin tämän vuoden alussa. On mennyt hyvin ja välillä hieman huonommin. Olen mielestäni pystynyt karistamaan menneisyyden aaveet kimpustani. Tietysti niitä joskus tulee ilkeinä tunteina, pirullisuutena, ja eräänlaisina tummina kehäpäätelminä, jotka uhkaavat vetää minut syövereihinsä. Opin "sadan vuoden yksinäisyyteni" aikana puhumaan. Tunteistani, hyvästä olostani ja pahasta olostani. Minut on joskus mitätöity ja vaiennettu, mutta se ei onnistu enää.
Huomaan kamppailevani suhteemme puolesta. Pystyn pyytämään kaverilta jopa anteeksi. Sellaista ei ole koskaan tapahtunut minulle. En halua tässä puhua mitään kaveristani, koska hänellä on oma yksityisyytensä, mutta voin kyllä kertoa omista tunteistani vapaasti. Kirjoittajana olen aina ollut herkkyyksien lähteellä. Olen tyytyväinen siihen, että olen pystynyt murtamaan suomalaisen miehisyyden kirouksen; puhumattomuuden ja suorittamisen pätemisen ohella. Olen pystynyt säilyttämään tunteeni. Erottumaan miesporukoista ja jättämään ne omaan arvoonsa.
Ystävät ovat erikseen.
Voisin olla myös armollisempi itseäni kohtaan, mutta en vielä ole.
Uusi ihmissuhdekin on vaikea paikka rakentaa. Kun itselliset, itsenäiset, jääräpäiset keski-ikäiset, joilla on oma elämänsä, oma menneisyytensä, omat sidosryhmänsä, työnsä ja touhunsa, yrittävät sovitella ja hienosäätää suhdettaan, se ei aina ole helppoa. Tavanomaisuuksilla, latteuksilla, maneereilla ja tietyillä yhteiskunnan tarjoamilla perinteillä ja rutiineilla suhdetta voisi teeskennellä eteenpäin ja rakentaa sille hienot kulissit, mutta kumpikaan meistä ei suostu siihen.
Haluamme oppia tuntemaan toisemme ja katsoa, mitä tien päässä on. Ehkä suhde kestää, ehkä ei. Olen onnellinen siitä, että tapasin kaverini. Hän antoi minulle paljon uutta ajattelemisen aihetta. Olin kadottamassa jo miehuuteni, mutta löysin sen uudelleen. Hän herätti sen minussa, kiitos hänelle, ymmärtäväiselle naiselle, siitä.
